Ei siksi että haluaa, vaan siksi että pystyy

Tänään kohtasin töissä puolen tunnin sisään Terroristin, Pelurin ja velkojaan maksamaan tulleen Naapurin jälkikasvunsa kanssa. Yhdessä, erikseen ja aivan liian samaan aikaan. Sisäinen kaaos myrskysi krapulaisen tuskanhien alla, mutta lopulta puskin sen ulos överilörpöttelynä ja turhankin kyseenalaisena flirttinä.

Leijonamieli ehdotti, että kirjoittaisin elämästäni elokuvan kässärin, koska koko ajan on joku kuvio meneillään ja tapahtuu vaikka mitä. Ei varsinaisesti edes tapahdu, lähinnä vain juttujen muovailu itseironiaan tekee niistä aavistuksen verran mielenkiintoisempia. Leffa olisi todellisuudessa helvetin tylsä kokonaisuus, ellei lopputekstehin luetteloitaisi vaikka suhdehistoriaani (=perinteinen farssi kohtaa Päättymättömän tarinan).

Mutta sitä samaahan se on elämä meillä kaikilla:

Eletään sitä arkisinta arkea, tehdään töitä, joskus rakastutaan ja useimmin petytään.

Siinä sivussa jo(t)ku(t) ehkä myös panee vähän mitä sattuu, dokaa, avautuu ja itkee maailmaa kuralätäkössä seisten keskellä yötä.

Tunnustetaan.

Nuutunut jouluinen kapakkaruusu

Viimeinen jouluviikko oli töissä käsittämättömän hektinen, ja lapsuudenkotiin palaaminen eilen illalla teki hyvää. Ylikierrokset purkautuivat vasta tänään monen maanisen höpötyskohtauksen ja muutaman yhtäkkisen lamautumisen myötä. Ruokaa, nojatuoli, kirja, televisio ja tietysti paljon huonoa läppää äidin kanssa.

Työpaikan jouluglögit toissapäivänä Vakkarissa osoittautuivat sitten suhteellisen mielenkiintoisiksi. Ennakoin illan olevan lähinnä oman osaston pienimuotoinen istuskelu, joten pissat meinasi tulla housuun kun paikalle paukkasikin puoli työpaikkaa mukanaan Mr. "Minä en käy ikinä missään", aka Terroristi. Kädet vatkasi holtittomasti, glögi ja gini kaatuivat kurkkuun ennätysvauhtia ja vessan peili näytti jonkun tuntemattoman, kauhistuneen naisen naamaa. Ehdin jopa kehittää itselleni ensimmäisen vartin aikana stressi-ihottuman - mikä itsevarmuuden ja tasapainoisuuden huippu.

Epävarmoja ja kömpelöitä istumapaikkajärjestelyjä, lisää viinaa, toivoa siitä ettei se yksi lähde mihinkään. Omaksi onnekseni herra myöhästyi tahallaan aika monesta junasta ja istui vieressäni suhteellisen tiiviisti. Tilanne ei sinänsä antanut tilaisuutta millekään sen suuremmalle, ja harmikseni sain toiseen kylkeeni työpaikan pelimiehen lähentelemään. Lopulta tiskillä Terroristi iski käteeni GT:n ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Katse suoraan silmiin ei tehonnut eikä säälittävin mahdollinen: "Älä mene vielä." Tietenkin se meni. Kun muut eivät katsoneet, sain poskipusun ja kuiskauksen: "Älä ole surullinen."

Täysin turhanpäiväistä tekstailua, ei mitään sanottavaa vaikka olisinkin halunnut kertoa kaiken. Keskustelu päättyi seinään, eli luonnollisesti Terroristi purjehti takaisin parisuhteensa ihanaan kotisatamaan. Peluri jatkoi lähentelyään, minä dokasin lisää ettei tuntuisi niin paskalta. Vaihtoehdot olivat lopulta lähteä samaa matkaa kotiin Hippimuorin ja Isosiskon kanssa tai jäädä Pelurin kanssa istumaan. Tietysti valitsin sen jälkimmäisen, eli vitutustani ja kostonhimoani otin vastaan sairaan kalliin ruusun, juomat ja huonot imarteluyritykset. Seliseliseli, niin läpinäkyvää stooria elämästä ja suhteista ja ymmärtämisestä, mutta pitkän yrityksen jälkeen luovutin. Ihan vitun sama mitä teen: ei kukaan tunnu samalta kuin Terroristi, menköön sitten kuka tahansa. "Mulle käy kuka vaan etkä pysty mua satuttamaan", kuten Vartiaisen biisissä lauletaan. Mutta tiedätte kyllä miten nämä "hyvänyönsadut" päättyvät tässä elämässä. Halpamaista ja tyhmää, mutta sain tyydytettyä millisekunniksi sen järjettömän epätoivon tyhjiön.

Seuraavana päivänä parasta töissä oli ehdottomasti Hippimuorin kaikentietävä ja ymmärtävä krapulahymy, ja hysterian ja itseironian avulla selvisin sekä Terroristin että Pelurin näkemisestä. Jälkimmäisestä on edes vaikea tuntea morkkista, koska molemmat tiesivät pelin säännöt ja olin aivan samanlainen tunteeton ja kusipäinen korttihai kuin sekin.

Muorin elämänviisaudet saivat jatkoa, totuus Terroristista tuli taas sedän suusta: "Sä haluat sitä niin paljon ja se haluaa sua lopulta niin vähän." Jep, en voi ikinä saada sitä mitä nyt niin haluaisin. Joululahjojen avaamisen jälkeen tänään tuli kuitenkin suurin jouluyllätys: mies tunnisti myös tämän halpamaisen kolmannen kinkun olemassaolon henkilökohtaisella jouluviestillä.

Eli moraalisesti näin alhaalla vaihteeksi, mutta jouluani lämmittävät kuitenkin pikkuasiat. Ja kyllä ne riittävätkin tähän hetkeen.

Parasta joulua kaikille teille!

Black Ice

Leijonamieli vaan on paras kotiinsaattaja - ehkä juuri siksi, että luotan siihen pohjattomasti ja ikuisesti, ihan ilman mitään suurta kännipatetiaakin. Joskus tuntuu siltä, että kaikki läheiset ovat niitä "suuria menestyjiä" elämässä: todella suosittuja huippuja, joiden joukossa on vaikeaa olla millään lailla uniikki. Siihen heitä ihannoivaan porukkaan kuuluminen taas on vaikeaa, koska niin pitkään olen halunnut pitää sen piirin niin pienenä. Pelkään, että vaikka nämä muutamat ystävät ovat olleet minulle elämäni tärkeimpiä, on se yhteisön yleinen hypetys monesti tärkeämpää heille. En tiedä.

Viime aikojen unet ovat outoja ja toistuvia, enkä ole yleensä tippaakaan levännyt aamulla herätessäni. Seison ohuessa yöpaidassa työpaikan edessä keskellä talvea, Terroristi pitää minua sylissään ja suutelee, mutta aina kun joku kävelee ohi hän heittää minut voimalla lasista näyteikkunaa vasten. Sitten olenkin maaten siinä työpaikan edessä tiellä edelleen yöpaidassa, jään auton alle ja vihloo niin vitusti, tiedän kuolevani ja huudan työkaveriani Hippimuoria nimeltä. Piristävää herätä unesta tyyliin "jes, olen sittenkin elossa".

Doriannan jouluviikon muistilista

-Minimoi alkoholinkäyttö joulunalusviikolla, tulee kiire ihan ilman niitä gintonicejakin.
-Keskitä ajatuksesi töissä vaikka johonkin epäolennaisiin hommiin lehmämäisen märehtimisen sijaan. Voit jopa oikeasti yllättyä positiivisesti.
-Pidä vastaisuudessakin pää kiinni ärsyyntymisestäsi joihinkin työkavereihin. Henkisesti voit kyllä passittaa tämän päivän jälkeen eräitä takaisin lastentarhaan.
-Päätä, lähdetkö ensi vuonna tekemään älyttömän mielenkiintoista työkeikkaa hyväntekeväisyytenä, kun siinä on helkkarin hyvät edut ja verkostot. Vaarana kolmen työpaikan ja opiskelupaikan aiheuttama burn out.
-Keksi kaava siihen, miksi keski-ikäiset sedät tulkitsevat läsnäolosi flirttailuksi. Ydinfysiikka, Freudin puheanalyysi, selvännäkijä? Anyone?
-Siisti kotona ennen aattoa, joten kun tapanina kaksi klaustrofobista naista hyppii neljälle seinälle yhteisen joulunvieton kunniaksi, voit palata rauhallisin mielin omaan kotiisi.
-Päätä, teetkö Terroristitilanteelle mitään. Ensimmäinen deadline oli vuosi sitten, joten heikolta näyttää. Enkä tiedä kuinka reilua olisi työntyä kolmanneksi kinkuksi sen jouluun.

Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämääni

Helposti eristäytyvä, vaikeasti lähestyttävä, mielenkiinnoton ääliö. Meidän pikku teinivauva. Nykyään liian usein todella humalassa, mitä väliä ketä läsnä - vaikka olisikin yksin. Kotiinlähtö on pahinta ja sitten sitä yksinään vasta itseinhottaakin. Ja pikkuisella on oikeus angstata, lapsi kun on, ja se menee ohitse, varmasti. Ei se ole vakavaa.

Ja tuossa oikean elämän jumalattarien ja jumalien porukassa se on aina joko tyhmin tai rumin ja lopulta yksinään siellä jossain nurkassa. Ei se yrittävä hymy ja henkinen puhti niille vähemmän tärkeille riitä, joilla ei ole niin väliä, ja sitten sitä leimautuu.

Se aamujen kokonaisvaltainen lamaannus tässä on pahinta. Toisin kuin sanonta väittää, ei aamulla helvetti soikoon "tunnu paremmalta". Todellisuus on se, että joutuu miettimään niitä paria elämän tärkeintä asiaa joka ikinen aamu, että lopulta nousisi ylös.

Shook me like a rag doll

Ja maanantaista asti kiusannut lämpö pysyi edelleen yläkantissa, mutta olin kuitenkin sen verran parempi, että jaksoin mennä töihin. Loppuviikon palautettavat koulujutut sen sijaan taitavat myöhästyä pari päivää, koska mitään luomisvimmaa ei ole, eikä itseltä jaksa tai viitsi toipilaana vaatia yhtikäs mitään.

Ignoorasin valtaosan työpäivää ääliö-Terroristia, joka kuitenkin lopulta pelasti itsensä silmissäni tulemalla reilusti puhumaan ja peräti onnitteli merkkipäivästäni. Mutta hittolainen mikä keskustelunaihe: olen tyttö, se on poika, ja se toi ilmi että vittujumalauta kuuntelee juuri sitä tämän syksyn tytöintä mahdollista lempilevyäni, jonka tahdissa olen pillittänyt kuinka lopulta olemme kuitenkin yksin, voi yhyy sentään. Ja se vielä ihmetteli sitä, miten omistankaan kyseisen levyn.

Tämän jälkeen menin täyttämään elämäni emotionaalista tyhjyyttä Hemtexin alennettuun loppuunmyyntiin, mikä oli tunteellisesti melkein yhtä ylitsevuotavaa kuin tämänpäiväinen lepertelyni rikkinäiselle hintalappukoneelle. Onneksi sentään sosialisoiduin edes sen verran, että menin katsomaan Leijonamielen keikkaa Ronjan ja tämän uuden, todella hauskan siipan kanssa. Yksi erityisen terävä glögi ja Bloody Mary komppasivat mitä mainioimman encoren rouheaa femakkosanomaa:

"I'm going to show him what a little girls made of, gunpowder and lead"

My Heart Belongs To Daddy

Sain tänään Terroristin täysin vahingossa näyttämään siltä kuin se nielisi krokotiilia. Isäpappa sattui työpaikalleni juuri oikeaan aikaan synttärilahjomaan minua, ja kun muut heittivät läppää faijalleni tyyliin "ai sä olet varmaan onnellinen, tuore isä?", niin tämä yksi kakisteli kalpeana ja sanattomana sitä krokotiilia vieressä. Taisi pelätä, että olen kannellut körmyfaijalleni tuhmasta pojasta, joka on kiusannut isin ikipikkuista kullannuppua. Harhaluulkoon vain, mutta tilanne itsessään oli aika herkullinen. Keskimääräisesti isästäni on iloa noin kerran vuodessa, mutta tämä päivä oli kyllä täysosuma - synttärilahjakin oli hieno.

Nautin, nautin, nautin. Ja huomenna juhlitaan! Hah.

Peter Panin kengät

"Mitä sä sanot sille, 'nyt teet jotain tai mä tökin sua kepillä kylkeen'?"

Kernaasti ja mieluusti ja vitustako minä tietäisin. Pari päivää meni tyynesti ja ajatus viikonlopun vanhenemisjuhlastani pelkällä ystäväporukalla tuntui kivalta, kunnes tänään töissä oli vastassa reilu sata kiloa jäätä, käännettyä selkää ja seinääntuijotusta. Tuskin tulee onnitteluja tai synttärikortteja alakerrasta.

Koko tämän pelleilykuvion aikana olen ainoastaan oppinut dokaamaan yksin kotona ja potemaan tuhtia itseinhon ja heikkouden sekoitusta. Ei auta, että päivät ovat hauskoja, töissä on kivaa ja ystävät parhaita, koska päivät loppuvat aina näihin paskoihin iltoihin, jolloin missään ei ole mitään mieltä. Nyt kokeilisin mielelläni sitä hilpeän Peter Pan -tädin lääkitystä.

Anti-Amélie tai mielipuolinen Myrskyluodon Maija, Terroristin sijasta olen hakannut pianon tainnoksiin.

Aina kovaa, ei ikinä pehmeää

"Toinen toistansa täällä jumaloi
ketään täysin ei silti saada voi
älä järjetön enää kapinoi,
mene vaan."

Vertaamatta edelleenkään ketään kehenkään tai mitään mihinkään, omissa skenarioissani tämä on edelleen sitä suurinta kokemusta. Vaikka olisin pienenpieni lapsi, ääliömöykkäfeministi tai lääketieteen ihmesäilymömummo, ei se tunne tällä hetkellä muutu mihinkään muiden elämänkokemuksesta: lähinnä itseenkohdistuva realismi lyö ensin pari tiukkaa iskua kasvoille, mutta turruttaa lopulta koko naaman. Varmasti joutuisin siihen lopulta muutenkin.

MUTTA kännissähän saa avautua, olla pateettinen, itkeä baarissa Muorin olkapäätä vasten ja silittää nukkuvan Isosiskon tukkaa - eikä se estä sitä hauskanpitoa. Ja tietty Facebookata ja blogata pikkutunneilla.

Eihän tätä kuviota helvetti muuten kestäisi.

I can't change

Olen kyllä uskomaton. Erään kurssin kahden lopputyön palautus on ollut tiedossa syyskuun alusta lähtien, ja se oli merkattu täksi päiväksi klo 23.55. Oli todella hilpeää kyllä silloin syyskuussa nauraa höröttää palautuskellonajalle - olipa opettaja hauska, kun antoi palauttaa esseen keskellä yötä, hihhih!

Ja näinhän tässä kävi: aloin silmäillä kurssikirjaa alkuviikosta, pidemmän esseen aiheen päätin vasta lopullisesti toissapäivänä ja viimeiset pakolliset näkökulmat keksin tänään noin klo 22. Koko sonnan oikoluku alkoi klo 23.45 ja klo 23.52 sain palautettua. Olisi ollut vielä ne ruhtinaalliset kolme minuuttia jäljellä - jos ei tule vitosta niin voin sitten syyttää vaikka niitä minuutteja, itseäni en tietenkään koskaan.

Tänään livahdin töissä vaivihkaa lusmuilemaan ja juoruilemaan toisen osaston poikien kanssa. Terroristin kanssa keskustelimme siitä, onko parempi herätä aamulla muistamatta mitään a) putkasta, jonka jälkeen huomaa syöneensä patjan, jolla on nukkunut
vai b)katolta alusvaatteisillaan, ilman että tietää miten on sinne päätynyt.

Terroristi valitsi A:n, minä B:n.

Perustuu tositapahtumiin, tosin ei omakohtaisiin. Ehkä.

Lyyrinen talvimyrsky

Asiat eivät ole muuttuneet mitenkään merkittävästi, mutta elämä tuntuu yleisesti paremmalta.

Viikon resepti kurjuudesta nousemiseen:

-Kalsarikännit kotona - seuraavana päivänä tiesi pääsevänsä alkoholinhajuisesta sotkuvaiheesta pelkästään ylöspäin.
-Mielipuolinen shoppailupäivä.
-Laatuaikaa Leijonamielen ja Ronjan kanssa.
-Hämärä musikaalinäytös, jossa oli silti vähän sitä sadun kaivattua taikaa.
-Äidin huoma lapsuudenkodissa, lettukestit ja monta gintonicia, kuunteleva korva joka kerrankin uskoi minua.
-Rentoutumista töissä ja villiä läpänheittoa eri osastoilla; normaalin hauskanpidon varjolla jopa Terroristin huvittunut huomio oli muutaman hetken jakamattomasti omani.
-Pitkäksi venähtänyt käväisy Isosiskon kanssa baarissa, jaettuja tuntoja, lukkojen avaamista ja tietysti synttäreiden suunnittelua ja spekulointia. Parasta misuläppää!
-Haastava, ja nimenomaan juuri siksi palkitseva luento: kunnianhimo muistutti olemassaolostaan.
-Kevään mahdollinen opintomatka.

Näiden avulla ja varjolla tiedän selviäväni pahimmasta, jos niin on tullakseen.

Can you keep your silence?

Hajottaa niin vitusti. Kuinka paljon pystyisinkään ja haluaisin toiselle antaa, vaikka en pysty saamaan itse yhtään mitään takaisin, koskaan. Miten paljon turhia ajatuksia, tunteita ja tilanteita. Epäselvyyden pitkittämistä, koska en halua päästää aidoimmista tunteistani irti - mitä jos en jaksaisikaan sitten. Enkä pysty tekemään tästä mitään hylättyä kaappiluurankoa, koska kuvio ei jätä hetkeksikään kokonaan rauhaan.

Ratkaisu:
Luukutan stereoita, silitän lakanoita, itken ja dokaan yksin himassa.

Kuumetta, Austenia ja entistä asennetta

Psykofyysistä tai ei, ylösalas sahaava lämpötilani häiritsee normaalitoimintaani ja pakotti ameebamaiseen koti-iltaan sohvan pohjalle pipariröykkiön ja glögin kanssa. Kaksi Austen-filmatisointia katsottuani muistin muinoin kirjoittamani lukion otsikkoaineen Austenin kirjojen miehistä ja rakkaudesta. Okei joo, kuulostaa todella ÄLLÖLTÄ, mutta oli silti pakko kaivaa koneen uumenista luettavaksi. Parissa kappaleessa on kaiken siirapin keskellä onneksi muutama ihan kiva potkaisu. Suhtaudun silti vanhoihin teksteihini aika pikkusöpöstelynä, mutta menköön tämä nyt. Tuitui.



Mitä olen oppinut rakkaudesta kaunokirjallisuutta lukemalla?

Skeptisyyden ja kriittisyyden ollessa nykypäivän intellektuellien ja itseään arvostavien korkeakirjallisuuden lukijoiden tärkeimmät lähtökohdat on mukava palata muistoissaan siihen paineettomaan lapsuuden päivään, jolloin lukemisessa oli vielä tärkeintä kokemisen ilo, ei alituinen analysointi tai itsensä kehittäminen. Kokemani ihastukset ponitallien ratsuihin ja ravureihin saivat väistyä, kun löysin maailman ihanimman miehen, herra Willowghbyn. Tämä Jane Austenin Järki ja tunteet -teoksen hahmo sai sydämeni pamppailemaan, ja olin täydellä yhdeksänvuotiaan varmuudellani menossa isona naimisiin Willowghbyn kanssa. Olin varma, että kaikki mitä haluan rakkaudelta saada, on saatavissa Willowghbyn kaltaiselta mieheltä.

Parinkymmenen sivun jälkeen Willoghbyn särmikkyys ja impulsiivisuus osoittautuikin petollisuudeksi, kun hän valitsi köyhän sankarittareni sijaan korkeampiarvoisemman, rikkaan vaimon ja kunnon myötäjäiset. Vaikka hän niin intohimoisesti lainasikin Shakespearen sonetteja ja puhui kuvankaunista kieltä, osoittautuivat hänen sanansa tyhjiksi romanttisiksi höpöttelyiksi. Rakkauden ensimmäinen oppitunti tiputti haaveilijapikkutytön possunpunaisista unelmista, kun rakkauden pelisäännöt tulivat heti alkuunsa selviksi – ennemmin rikas rakas kuin tosirakas.

Willoghby ei ollut ainoa kaunokirjallisuuden mieshahmo, joka petti minut. Alkoi vaikuttaa siltä, että kaikki ne salskeimmat ja vetovoimaisimmat kirjojen miehet osoittautuivat aina niiksi petollisimmiksi nilkeiksi. Vuosien kuluessa lukemieni kirjojen määrä oli lisääntynyt, mutta olin oppinut niiden kautta kaikesta muusta paitsi rakkaudesta. Oivallus tapahtui vasta, kun ymmärsin merkittävän piirteen itsestäni lukijana: se olin minä itse, joka oli niin viehättynyt kirjallisuuden pahoista pojista. Vika ei siis ollutkaan teosten sankarittarissa, olosuhteissa tai kirjailijoiden liian hempeissä lopetuksissa, se oli pelkästään minun vinksahtaneessa miesmaussani.

Pian tämän ymmärtämisen jälkeen elämääni hyppäsikin kirjan sivuilta uusi prinssi. Olin tarttunut vanhan suosikkikirjailijani Jane Austenin tunnetuimpaan teokseen, joka oli jäänyt minulta nuorempana lukematta. Ylpeys ja ennakkoluulo toi luokseni miehen, herra Darcyn, joka oli yhtä töykeä kuin rikaskin, pökerryttävän kopea ja kaikkien satuprinssien tapaan pitkä ja komea. Tämä nainen oli myyty sillä lukusekunnilla, kun Darcy kirjan alkupäässä ylenkatsoo tanssiaisia ja tarjolla olevia tyttöjä. ”Valitse minut, herra Darcy!” hihkuin lumoutuneena ja tiesin löytäneeni elämäni miehen.

Darcy kuitenkin muuttui tarinan edetessä inhimillisemmäksi ja mukavammaksi, toisin kuin aiemmat suosikkitörkimykseni. Vaikka olin käynyt kuumana hänen vastustamattomiin töykeyksiinsä, hänestä vähitellen paljastuva lempeys oli seksikkäintä mitä olin mistään kirjasta ennen aistinut. Älykkään ja viehättävän Elizabethin pehmittäessä Darcyn tunteita Darcy muutti myös minua ja käsityksiäni todellisesta rakkaudesta. Olkoon se omaa itsepäisyyttäni, mutta haluan uskoa, että tosirakkaus sisältää aluksi hankaluuksia ja epäselviä tilanteita. Jos tunteet ovat selvinneet repivien ristiriitojenkin lävitse, on rakkauden säilymisessä todellisen selviytymisen tunnetta. Kaikkea osaa arvostaa enemmän, jos sen eteen on joutunut näkemään hieman vaivaa.

Minulla on vielä hyvin paljon opittavaa rakkaudesta. Se, mitä minun pitäisi oppia, ei ole löydettävissä kirjoista, ei Willowghbyn eikä edes herra Darcyn avulla. Rakkaus voi olla sokea, mutta niin voin olla minäkin. Vaikka itse Romeo seisoisi parvekkeeni alla keskellä yötä huutamassa nimeäni herra Darcyn tiukat ratsastushousut jalassa, tokaisisin todennäköisesti ulos vilkaisemattakaan: ”Turpa kiinni, täällä ylhäällä yritetään nukkua!”

Nobodys wife

Ronja ja Leijonamieli keikkailivat komeasti, ja ajatukset virtasivat upean vedon myötä oman pään sisältä onneksi vähän terveemmille teille. Uudet biisit koskettivat ja oma asenne kohosi korkeuksiin, kun Ronjan omistus osui minuun loistocoverissa - olkoonkin radikaalifeministiklassikko. Ainakin joku jaksaa uskoa minuun, vaikka räpiköin edelleen täällä väärinkohdistuvien tunteideni kuralätäkössä.

Maanantain työrykäys oli fyysinen mutta mielekäs 16h, suuren maailman meininki tuntui jännittävältä vaikkakin rankalta. Käsivarsien mustelmat ovat edelleen jättimäiset, mutta illan istumapaikka aitiossa oli ihan kiva - huolimatta siitä, että lavalla överimeikattu, permanentattu ääliö lauloi: "I saw mommy blowing Santa Claus".

Lontoon uuttavuotta lämmitellään taas. Trafalgar Squaren valat pitäisi käydä uusimassa, ja minireissu voisi olla parasta terapiaa tähän saumaan. Rahat kyllä pitää varmaan repiä sieltä joulupukin selkänahasta, jos ei muuten onnistu.

Minä täällä hei?

Nyt on vähän kadoksissa omat tunteet, tavoitteet ja moraali - oikeastaan aivan kaikki.

Tahdoin niin uskoa ja niin edespäin. Ettet pystyisi satuttamaan. Ja kaikki mikä soimaa, on itsestäni lähtöisin. Korkea aika mennä itseensä ja olla hiljaa.

Huomenna sellainen duunikeikka, että oksat pois.

Jaahas

Se siitä etukäteen feikatusta työmotivaatiosta.

Parin Terroristikohtaamisen, ylpeyden ja morkkiksen nielemisen sekä yhden samoista syistä johtuneen vessanpyttynuolemisen jälkeen feidasin illan treffit kauniisti rumalla tekosyyllä, ja pakotin kaikilla mahdollisilla syyllistämiskeinoilla Vakkarit ulos. Koska kommunikaatio tietyn kanssa oli tänään taantunut luolamiestasoa alemmaksi, olivat Muorin näkökulmat tarpeen. Kovaa ja raakaa rytinää oikeastaan, mutta sen lähemmäksi todellisuutta en tässä tilassa ikinä pääse. Vaikka se viaton kaikenselvittelijä sisälläni odotti kotiinpääsyä unohtuneen puhelimen perään, niin todellisuus karaisi palopuheiden päälle: ei siellä luurissa todellakaan mitään selvittelyä ollut, ei edes huonoa omatuntoa.

Joni Mitchellin levyt on jo kuunneltu ja opittu - se vitun musta katti ei ole kaukana tästä todellisuudesta.

Wicked

Ja vitut.

Kärvisteltyäni neljän seinän sisällä kaksi päivää omissa tunnemössöissäni viimeisetkin hyvän olon tunteet katosivat suhteellisen järjestelmällisesti. Hajotin päätäni ensin unettomalla pyörimisyöllä, ja aamulla raahasin itseni kahvilaan maailmanhistorian typerimmän tenttikirjan kanssa (teksti oli niin huonoa, että oksetti, oikeasti). Käväisin myös duunissa ja törmäsin tietysti Terroristiin (=uusi lempinimi kiitokseksi järkeni, tunteideni ja moraalini terrorisoimisesta). Ja vaikka olin psyykannut itseni olemaan normaali ja kiva ja hauska, niin vastaanotto oli lähestulkoon välinpitämätön. Jotenkin vähän loukkasi, vaikka kai se oli arvattavissa. Jos on kuitenkin irronnut lähes selvinpäinkin niin paljon läppää siitä, miten puhutaan pian asiat kunnolla läpi ja pyritään töissä olemaan toisillemme normaaleja, niin on outoa jos toinen vetäytyy täysin tavoittamattomiin ja on jopa epätavallisen viileä. Ensin pelataan aikuisten pelejä ja sitten heittäydytään lapsellisiksi. Tai oikeastaan toisten päin - lapset leikkivät vähän kiellettyjä ja sitten tuleekin vastaan aikuisten arki. Ja minähän tässä olen se pikkutyttö. Tältä kai tuntuu olla jonkun "morkkiksen syy".

Enkä oikeasti osaa edellenkään olla vihainen, olen vain aivan paskana siitä, että kaikki mitä ajattelen ja toivon siitä kaikista oikeimman tuntuisesta ihmisestä, on väärin.

Enkelten kaupunki

Hämmentävää.

Heräsin äsken hyvään fiilikseen, vaikka eilinen tavallaan oli täysi menetys. Sain niin paljon sitä mitä olen kaivannut. Jokin tuntui. Viimeisen päivityksen jälkeen tekstareita sateli vielä useampi, eikä se ollut mitään avautumistilitystä vaan puhdasta flirttiä ja söpöilyä. Eli illan päättäneen Suuren Keskustelun painoarvo laimeni huomattavasti. Tavallaan en voi odottaa yhtään mitään, mutta tiedän jotenkin, ettei tilanne välttämättä lopu tähän. Ja jos otan kaiken yhtä positiivisesti vielä parin päivän päästä, niin voisin kuvitella työssäviihtyvyyteni kasvavan huippuunsa.

Tunnoton

Ja ekaa kertaa mennään näin, että typerät mielikuvani ovatkin olleet molemminpuolisia ja tunteet konkretisoituivatkin todellisiksi. "Meidän small talk oli ohitettu jo siinä vaiheessa, kun kaadoin ne gintonicit sun syliin pari vuotta sitten." Ja koko iltana vitun monta kaatumista toistemme syleihin, salapussailua joka kulmassa, aivan kuin kukaan ei muka tajuaisi missä mennään. Metrikaupalla katumista ja lopulta erkanemista. Ja silti aina palaamista lähelle. Viimeinen keskustelu sai aikaan tyhjän olon: tämä ei johda mihinkään.

"Mä haluan niin helvetisti tulla sun luokse tänä yönä, mutta mä en voi. En tänä yönä, enkä koskaan muulloinkaan. Suutu mulle edes vähäsen."
"En mä osaa olla vihainen, vain helvetin surullinen. Mutta kerro mulle, ootko sä tyytyväinen vai puhtaasti onnellinen?"
*Silmiinkatselua ja vaivaantumista*
"Mä en vastaa tohon."
"Eli sä olet onnellinen."
"Niin kai."
"Siinä tapauksessa mä olen onnellinen sun puolesta ja lähden nyt."

Kaksi minuuttia heikkoa holtittomuutta ja puhelin piippasi. Käydään tämä ainakin jälkeenpäin läpi. On kuulemma meistä molemmista kiinni, ei vain hänestä. Täällä päässä ovat kuitenkin vain omat tunteeni pelissä, siellä koko saakutin kuvio.

Ainakin se on ollut jotain todellista.

D-Day

Olen suhteellisen kauhuissani. Henkinen vuoristorata on vatvonut koko viikon ja tuntuu idioottimaiselta yrittää aloittaa peliä, jossa kaikki ovat lopulta häviäjiä. Miksi, miksi ajankaan itseäni näihin tilanteisiin.

Ja tarkoituksena olisi siis pitää hauskaa.

A Case Of You

Yllättävä messupesti, pari tohjoisia jalkoja mutta yleisesti ottaen todella hauska työrykäys. Vähän vaihtelua arkeen. Eilen podin alkupäivän kamalaa vatsakrapulaa (tyhjään mahaan ei saisi koskaan juoda känniä) ja asiakkaiden paljous pyörrytti, mutta parin appelsiinimehun jälkeen tuntui paremmalta ja hymyily ja small talk luonnistuivat paremmin. Tänään sama duuni, jonka jälkeen suunnistimme Vakkarin lopettajaisiin juomaan uuden "Isosiskon" kanssa sivistyneesti kahdet (eli kolmet), vaikka vielä eilen vannoin, etten koske tuoppiin enää koskaan. Henkilökemia on aina vähän selittämätön juttu, mutta nimenomaan Vakkareiden seurassa tuntuu siltä, etten ole niin huono mitä välillä itsestäni kuvittelen.

Viikon päästä on kova paikka kohdata eräs, mutta nyt tuntuu siltä, että selusta on edes vähän turvattu. Vaikka menisi kuinka raa'aksi valtaviksi kasvaneiden tunteiden kokonaisina nielemiseksi, niin on varmasti kaksi olkapäätä tukemassa. Sillä on järjettömän suuri merkitys. En aio yrittää viedä, vaan seurailen tilannetta mahdollisimman neutraalina, kuten aiemminkin. Haluaisin niin, että tämä tapaus olisi jotakin muuta kuin niitä tyhmiä, lukemattomia tekemiäni virheitä - vaikka lähtökohdat ovat jo itsessään eniten virheelliset ja tyhmät mitä koskaan aikaisemmin. Tässä on itselläni pelissä kuitenkin jotain niin erilaista.

Misuläppää - en suosittele miehille

Miten ihminen voi hassata eurojaan laadukkaimpiin turhuuksiin ja epäonnistua ostoksissaan silti täydellisesti? Työpäivän jälkeen laahustin Stockalle - joka parin viikon takaisista Hulluista päivistä huolimatta oli edelleen pystyssä - ja suunnistin sukkaosaston palvelutiskille. Latelin asiakaspalvelijalle pituuteni, kengänkokoni, vaatekokoni ja painoni kuin olisin ripittänyt papille syntilistan; tarkoituksena oli siis saada juhlamekkoani varten hyvät ja laadukkaat stay up -sukat, jotka olisivat tarpeeksi pitkät ja niissä olisi hyvä pito. Uskoinkin myyjän vakuutteluun täydellisistä sukkiksista siihen saakka, kunnes tulin kotiin innoissani sovittamaan, ja totesin kalliiden, kimaltavien mustien merkkistayuppieni valuvan reisiäni pitkin kuin kaksi mustan makkaran lörpsähtänyttä kuorta. Mielessä kävi valittaminen ja vaihtoyritys, mutta jos marssisin huomenna Stockalle, niin saisin hankalan asiakkaan maineen ja monta äänetöntä katsetta: "Mitäs olet niin läski ja vuorattu selluliitilla, että sukkahousut valuu. Oma vikasi."

Missä olinkaan silloin, kun jaettiin vartalonmuotoja? Syömässä? Onhan se joo todettu, että pitkät naiset menestyvät usein johtotehtävissä, mutta vitut sanon minä. Varmasti kuolen isokokoisena johtajatursaana sukkahousut makkaralla johonkin läskimyrkytykseen. Teininä olin aina "pitkä ja hoikka", nyt olen vain "iso". Ja häviän aina niille pienille söpöille. Meni juhlafiilikset.

Wrong toothbrush

Leijonamielen bändillä oli äsken keikka, ja kalliolaisbaari oli ahdettu täyteen vanhoja koulukavereita. Aluksi hirvitti tuttujen määrä ja tuntui epätodellista hihkua kolmekymmentä kertaa sama litania: "Ai moi! Pitkästä aikaa! Miten menee? Mitä sä teet nykyään?" ja unohtaa puolet samoin tein. Erityisen hauskaa oli kuitenkin nähdä vanhoja bänditovereita, joiden kanssa matkasimme pari vuotta sitten Saksaan - onhan matka ollut parhaita reissuja, mitä olen koskaan tehnyt. Saimme jopa entisen bändimme laulajan kanssa Leijonamielen lähestulkoon suostuteltua Naamakirjaan. Erävoitto vähintäänkin.

Doriannan henkinen sensuuri hiipii mieleen muuten ensimmäistä kertaa. Yritän sivuuttaa koko asian ja menen lukemaan Coelhon Portobellon noitaa. On muuten jännä kirja.

Erilaiset kivipaperisakset

Vierailu Pepin uuteen kotikaupunkiin eilen oli virkistävä. Alkuillasta vietimme paineetonta sohvaröhnäilyä, joimme gintoniceja ja lopulta valuimme baarikierrokselle paikallisiin. Kotipuolen Vakkarin ketju ulottui myös tähän kaupunkiin, ja maailman halvimman Bloody Maryn ääressä oli hauskaa pelata uusien tuttavuuksien kanssa iänarvauspeliä, uumoilla Pepin kanssa mahdollisia kivipaperisaksia ja tuskastua siitä, että tällä jatkumolla kaikilla miehillä joihin tutustun on sama nimi.

Suhteellisen erilaiset jatkot, paljon puhetta elämästä ilman känniavautumisen makua ja mukavasti nukuttu parituntinen. Ja kerrankin olin oikein kiltisti. Keskustelun aaltopituus oli ehjää ja fiiliksiä herättävää, ja ehkä siksi illasta jäi hämmentävän paljas olo.

Kymppikevennys:
Olin äsken sukulaispäivällisillä lähisuvun kanssa ja kaavamaisen ruokailun, kahvittelun ja rupattelun jälkeen aloimme tehdä äidin kanssa lähtöä. Tavan mukaan vieraskirjaan piti kirjoittaa, ja koska etäinen ja todella korrekti sukulaistätini on aloittanut uudestaan vuosikymmenien jälkeen klarinetin soiton, äiti pyysi, että piirrän kirjaan terveisten viereen klarinetin. Sihahtelin hampaideni välistä sadatuksia, koska äiti tietää tasan tarkkaan, etten osaa piirtää edes tunnistettavaa kissaa. Yritin kuitenkin, ja katsoessani valmista "klarinettiani" tajusin piirtäneeni vieraskirjaan todella huomiotaherättävän KYRVÄN. En voinut hillitä itseäni ja repesin totaalisesti nauramaan, jonka jälkeen äiti vilkaisi kuvaa ja repesi myös. Tätsy itse ei ollut yhtään huvittunut kuvan nähtyään - toisin sanoen kyrpä otsassa - ja ääni oli hyytävä kysyessään: "Ai mille te nauratte?"

Kotimatkalla autossa elättelimme äidin kanssa toivoa, että "piirrä pippeli vieraskirjaan" -tempaukseni jälkeen meidän ei enää koskaan tarvitse keksiä uusia terveisiä ja latteuksia kirjoitettavaksi, koska täti pelkää, että muokkaan hienosta mustanahkaisesta vierasraamatusta hardcore-pornolehden.

Vakkarit

En sitten mennytkään Scandinavian Music Groupin Tavastian keikalle, vaikka olin suunnitellut sitä kuukauden ja lippukin jäi käyttämättä. Sen sijaan valitsin Vakkarin ja työporukan.

Silti, ilta kului mitä parhaimmalla tavalla eikä loppuilta kääntynyt humalaiseen väsymykseeen vaan loistaviin oivalluksiin. Lukkoja avautui niin Naapuri-episodista, iki-ihastuksestani kuin työkuvioistani. Mulla on täällä perhe.

Hei,
lav juu both so much.

Billy-hylly

Kahden vuoden kädenväännön jälkeen sain äidin kuskaamaan Ikeaan etsimään uutta ja isompaa kirjahyllyä edellisen höttöisen ja aivan liian pienen tilalle. Kriteereinä olivat siedettävän ulkonäön lisäksi hyllylevyjen säätömahdollisuus, koska systeemiin pitäisi mahtua sekä kirjat, televisio että kansiot pystyasennossa - yksiö kun ei ole sellainen tilaihme, johon saisi sekä töllötason että erillisen hyllyn. Ne mallit jotka näyttivät nettisivuilla ihan kivoilta, osoittautuivat luonnossa aivan hirveiksi ja useimmiten myös liian pieniksi. Missään ei ollut tarpeeksi tilaa, enkä ole ostamassa 30 neliöni täytteeksi mitään tuhansien massiivipuupönkkää.

Muiden Espoon ostoshelvettien valikoimat olivat vieläkin huonompia, ja kaiken lisäksi roina oli täysin ökyhintaista. Lopulta kävimme Kierrätyskeskuksessa, mutta sekin osoittautui turhaksi (ja kissanpissalta haisevaksi) reissuksi. Vaikka koko rundiin meni vain puolisentoista tuntia, oli yhteinen hysteria ja ahdistus infernaalista. Äidin ja tyttären yhteinen mielipide oli, että parasta Ikeassa oli kahvi ja uloskäynti.

Nyt vanha kirjahylly näyttää muuten parhaalta mitä koskaan aikaisemmin (huolimatta vinoudesta, takalevyn irtonaisuudesta ja taipuilevista hyllylevyistä). Damn.

It's a sad situation and it's getting more absurd

Toinen anteeksipyyntö tuli äsken tekstarilla.

En tiedä miten helvetissä suhtaudun tähän kaikkeen. Koko kuvio sai täysin pois tolaltaan ja olen vältellyt turhaa ajattelemista pitkittämällä yöuniani äärimmäisyyksiin. On täyttä kusetusta, että ikävät asiat tuntuisivat aamulla paremmilta, koska silloin vasta vituttaakin.

Haluaisin päästä eroon tästä heikkouden ja kelpaamattomuuden tunteesta. Haluaisin, että Naapuri katuisi ja olisi pahoillaan edes toimintatapansa takia. Naapurin uusi söpö taskukokoinen Pikkublondi voisi olla mieluiten 125-kiloinen sotanorsu, joka olisi ruma, ilkeä, tyhmä ja vihaisi lapsia.

EDIT
Puhelin soi, ääliö myönsi olevansa ääliö ja tajusi ensimmäistä kertaa, että olin pitänyt siitä muutenkin kuin kaverina - toisin kuin se minusta. Hiljeni ja oli aika pahoillaan. Ymmärsi, etten ole äiti Teresa, joka haluaa edistää sen uraa ihan hyvää hyvyyttään. Tuskin soi puhelin enää keskellä yötä, tai muutenkaan. Tämän takia statuskeskustelut pitäisi käydä etukäteen.

"Mun käsityksen mukaan mehän ei seurustella"

Naapuri teki lopun paskimmalla mahdollisimmalla tavalla. Julkisella nöyryytyksellä.

En uskonut, että se vaikuttaisi minuun puoliksikaan näin vahvasti. Julkisen raivarin sijaan valitsin poistumisen paikalta ja inhottavimman mahdollisen tekstarin. Ei sekään auta itse asiaa, mutta en ainakaan jättänyt sitä sisälleni. Vittu luulkoon saavansa minulta enää mitään ystävänpalveluksia puhumattakaan, että tekisin sille mitään duunia.

Pitäköön kivaa iltaa pikkublondinsa kanssa ja haistakoon pitkän paskan.

Half the world away

Käsittämätöntä miten aikataulun puuttuminen tekee fleguimmaksi mahdolliseksi kotihiireksi. Nyt on perjantai-ilta ja kaikki kaverit ovat juhlimassa - minä istun himassa teekupin kera lukemassa keskinkertaista fantasiakirjaa. Rahapula on kyllä noulaiffaamisen merkittävin syy, mutta silti, säälittävää. En ole saanut aikaiseksi tänään mitään muuta kuin lounastreffit äidin kanssa ja suhteellisen tehokkaan Rääkkiläkäynnin. Vatsan lihakset tuntuvat taas, joten tulin siihen tulokseen, että ujot vatsalihakseni ovat vain menneet piiloon irstasta kaljamahaani. Kyllä ne vielä palaavat.

Huomenna olisi hyvä keikka luvassa, mutta olen menossa vain siinä tapauksessa, että saan nimen listaan. Muuten ei ole varaa.

Tietovee

Tänään opiskelutekniikan tunnilla pohdimme erilaisten mind mappien eli opettajan mukaisesti AJATUSSIKERMIEN sekä TIETOVEEN käyttöä erilaisissa oppimistilanteissa.

Gallup: Tietääkö kukaan Doriannan lukijoista entuudestaan mikä on "tietovee"?

Voi tietovitura sentään mitä ajanhukkaa.

Naapurit, saunavuorot ja tv-luvattomuus ovat aiheuttaneet massiivista ahdistuneisuutta kuluneen illan aikana. Tänään kotiin tultuani ovikello soi enkä tietenkään avannut, koska seudulla tehdään tv-lupatarkastajien tehoiskuja. Kännykkä piippasi minuutin päästä tekstarin, jossa seinänaapuri tiedusteli josko tahtoisin vaihtaa saunavuoroa tuntia aikaisemmaksi huomenna. Häntä koipien välissä soitin naapurin ovikelloa ja pahoittelin, etten avannut ovea (tv:n äänistä, pyykkikoneesta ja valoista ei ole kovin vaikea päätellä läsnäoloani) ja lupasin saunavuoroni heidän käyttöönsä. Noin viiden minuutin päästä tästä ovikello soi uudestaan. Ajattelin että naapuri unohti sanoa jotain, joten avasin välioven ja kurkistin ovisilmästä. Käytävässä seisoi vieras, keski-ikäinen vaalea nainen, joka peitti kädellään ovisilmän huomattuaan että kurkistelin. Eli hyvin potentiaalinen tv-lupatarkastaja, en todellakaan avaa. Hiljaisen, vartin kestäneen kotisniikkailun jälkeen kirosin koko Yleisradion ja melutoosan alimpaan helvettiin, ja aloin harkita joko luopuvani kokonaan töllöstä tai hankkivani digiboksin.

Palatessani salilta pari tuntia myöhemmin postiluukusta oli tullut lappu jossa luki: "Hei! Olet kuulemma vaihtanut seinänaapurisi kanssa saunavuoroa. Olisiko sinulla vielä mahdollista vaihtaa tuntia aikaisemmaksi, sillä sisareni on tulossa kaukaa pohjoisesta ja tahtoisi saunoa klo 20? Kiittäen, alakerran naapurisi." Selitä siinä sitten post-it-lapulla, miksi et avaa naapurillesi ovea - toisaalta teki mieli kysyä, että miksi helvetissä aikuinen ihminen peittää kädellään ovisilmän?

Tosiaan, kaikista turhin turhamaisuus on saanut minut kahtena peräkkäisenä päivänä salille. Rannoilla juokseminen menee talvisin usein maisemien katseluksi ja fiilistelyksi, joten funktionaalisen liikunnan kannalta yritän raahata perseeni Rääkkilään (=kuntoklubille) edes vähän useammin kuin viime kuukausina. Alku on ollut nyt ihan lupaava, mutta salilla näytän edelleen trendikkäiden superhoikkien superihmisten rinnalla eksyneeltä virtahevolta. Toivoa sopii, että turhamaisuuteni voittaisi tällä kertaa mukavuudenhaluni ja näkisin ensimmäistä kertaa jonkun fyysisen saavutuksen itsessäni - vatsatautilaihtumiset kun eivät valitettavasti kestä.

Blame it on my youth

Opiskelu tuntuu ihan vitsiltä, kun aikataulu on älyttömän väljä - tänään nukuin tyylikkäästi puoli kahteen ja menin neljäksi töihin. Parin tunnin työvuoro oli aika hengailua ja lukuunottamatta Diapamilla pumpattua elämäntapaidioottiasiakasta suhteellisen rentoa. Kahvihuoneen yllättävä keskustelu muistutti etäisesti lähestyvistä firman pirskeistä ja aloin moralisoida itseäni jo valmiiksi. Omatuntoni ei ole valitettavasti kännissä yhtä hyvä kuin itsetuntoni, joten hyvänolon tavoittelu ylittää silloin sekä hyvän maun että kaikki omat rajani. Pitää olla varuillaan.

Hippimuori vanheni tänään vuosikymmeniä ja viiletettyäni tuhannen kiireessä kaupungilla sain hankittua lahjaksi tietysti juuri sen kirjan, jonka muori jo valmiiksi omisti. Ja piti vielä omistuskirjoitellakin mokoma palautuskelvottomaksi. Istuimme töiden jälkeen vakkarissa parien gintonicien ajan josta lähdin kuuntelemaan upeaa Victoria Tolstoyta. Mimmi veti jatsia melkoisen popisti, mutta helvetin taidokkaasti ja rouheasti. Levy on hankintalistalla ensimmäisenä heti viemärinavausaineen ja vessapaperin jälkeen - hurmaavaa.

Kohtasin jonossa myös Eksän ja EksänEksän, kahdestaan. Ensimmäinen ignoorasi ja vältteli katsekontaktia, jälkimmäinen yritti murhata katseellaan. Kuolen kyllä pelkkään termistöön, jos EksänEksästä tulee vielä EksänEntinenEksä eli EksänNykyinen. Välillä väsyttää olla tiettyjen katseissa ja mielissä tämmöinen ämmä, mutta kaikkia mielikuvia ja ikäviä kokemuksia ei pysty paikkaamaan jälkikäteen, vaikka olisinkin kuinka pahoillani. Kuten Victoria lauloi tänään, "blame it on my youth".

And all that jazz

Onko mitään järkeä jäädä baariin istumaan yksin tovereiden lähdettyä, saada komeaa miesseuraa, jutella elämästä pilkkuun asti, saada saatto seuran kannalta aivan väärään suuntaan ja sitten erkaantua ilman kummempaa kontaktia?

Ehkä sitoutumispäätöksen kannalta juu. Ventovieras sitäpaitsi muistutti niistä tärkeistä asioista, jotka ehkä välillä unohtuvat. Hämmentävää oli, miten en halunnut katsoa tyypin kivoja silmiä ja miellyttävää ulkomuotoa, kuuntelin vain ja vilkuilin sivusilmällä, ehkäpä siksi etten hairahtuisi epäolennaisuuksiin.

Viikonlopun plussa:
-Ehkäehkäehkä-päätös lähteä Lontooseen Ronjan kanssa uutenavuotena. Ei nyt sentään pussailukontaktien takia, vaan puhtaan hauskanpidon. Budjetti pitää repiä jostain, ja toivon todella että reissu onnistuisi.

ja miinus:
-Kohtasin perjantaina Eksän baaritiskillä ja tilanne haki elokuvista vertaistaan. Uskomatonta seistä entisen lähimmän ihmisen vierellä monta minuuttia keksimättä mitään sanomista. Onneksi ei sentään lentänyt oluet silmille - vaikka olisin sen varmasti ansainnutkin.

Olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna

Enpä ole ennen herännyt puoli kuudelta aamulla puheluun, joka alkaa lauseella:

"Mun kaltainen mies tarvitsee sun kaltaista naista!"

Ja sitten puolisen tuntia suitsutusta siitä miten olen mahtava. Onhan ne maailmat joo hieman erilaisia, jos toinen menee nukkumaan aamukuudelta, toinen herää silloin. Törkeän pökertävän vittumaisen imartelevaa ja siihen päälle kaiutinpuhelimesta "Minä suojelen sinua kaikelta".

Leikitään ja työskennellään yhdessä, mutta ei helvetissä seurustella.

Laila löytyi

Ostin viimeisillä rahoillani Scandinavian Music Groupin tänään julkaistun levyn "Missä olet Laila?", jota kelpaa kuunnella perjantaista opintotukea odotellessa. Aika herkkää, todella folkia, SMG:n paras levy. Arvioin ehkä myöhemmin.

Laila siis löytyi kuten myös tilapäinen mielenrauha.

Ihanaa, että voin olla solmussa keskimäärin joka toinen päivä, ja että se on täysin sallittua, koska olen vielä vastuuton nuori. Erityisen kivaa on myös se, että eilisen hoidokkivauvan äiti palasi kotiin pari tuntia kestäneen itkukohtauksen jälkeen ja erkanimme beibin kanssa molemmat yhtä tyytyväisinä äidin saapumisesta. Joojoo, söpö on ja kaikkea, mutta kyllä kurkku suorana huutava vauva on parasta ehkäisyvalistusta.

Vittu

Taas näitä päiviä.

Vihaan Facebookia ja sitä, että se vie yöuneni. Vihaan vielä enemmän sitä, että tänään sivusto on todennut tunnuksessani ongelman eikä päästä toistaiseksi kirjautumaan - etenkin kun sain vihdoin eilen kontaktin maailmalla tapaamaani yhden illan pussailukaveriin. Vihaan sitä, etten osaa sanoa "ei", ja olen menossa tänään 8h koulupäivän jälkeen lapsenlikaksi. Vihaan huonoa luennoitsijaa, joka ei opeta mitään vaan rupattelee televisio-ohjelmista ja muusta mukavasta parhaimmillaan kuusi tuntia päivässä. Vihaan vihaan vihaan ihan vitusti Naapuria, joka ei ole soittanut vaikka olen jättänyt soittopyynnön monta päivää sitten ja asiani koskee vieläpä työasiaa. Vihaan sitä, että olen näin helvetin heikko välillä.

Jotta elämässä säilyisi edes jonkinlainen perspektiivi enkä repisi persettäni kappaleiksi omien pikkuvitutuksien takia, niin vihaan myös Burman sotilasjunttaa ja Tehyn kuoppakorotusta

Ja tietty Sauli Niinistöä.

BabelFishBigBrother

Listana viimeinen vuorokausi:

-Nukuin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon hyvin yksinäni, jes!
-Opetin töissä Hippimuoria käyttämään Naamakirjaa (lähinnä viinanlähetystoimintoa), minkä se olisi kyllä oppinut itsekin hyvin nopeasti - ainakin siitä päätellen, että löysi DG:n blogilistalta huonon vihjeen ja yhden tagin perusteella. Onnittelut, haliterkut ja mahdolliset kuitit kirjallisina kommentteina tänne, kiitos!
-Kävin Pepin kanssa syömässä, vilkuttelimme vahingossa Wallu Valpiolle ja haikailimme risteilylle - ongelma on siinä, ettei uudella reissulla luultavasti olisi kivipaperisaksia tai poreammeistuntoja, ja meidän pitäisi jopa oikeasti rentoutua tai shoppailla.
-Jatkoin televisiolakkoani, opettelin pari tuntia klassisia pianokappaleita huvikseni ja polttelin kynttilöitä.
-Olen myös vilkuillut puhelinta silloin tällöin, eikä se vieläkään anna tassua.

Joojoo, voisin yhtä hyvin katsoa BigBrotheria, kun ei tässä ole elämästä puhettakaan.

Oli kauas tultava

Veljeni Leijonamieli tuli yllätysvisiitille, mikä oli varsin mukavaa neuroottisen reuhtomissiivoamisen ja yökötystiskauksen jälkeen. Oli mahti ilta, katsottiin koneelta vanhoja Frendejä ja syötiin pitsaa. Hysteerisiä naurukohtauksia ja pelleilyä - niin ihanan aitoa ja platonista. Nämä illat jäivät kokonaan väliin, kun heilastelin vakituisesti kesällä - miten pystyinkään unohtamaan ihanat ystäväröhnötykset ja surkuhupaisat nolaiffaamiset?

Nyt olen hyvällä tuulella ja väsynyt, mikä on kahden viikon kärttyisyyden, maanisdepression ja ylikierrosten jälkeen todellista glamouria. Dorianna kuittaa ja kuukahtaa.

Silence

Pää on hajoamispistessä, sillä en vittu nuku edelleenkään. Viime yönä lopetin kellon silmäilyn siinä aamukuudelta ja skippasin yhdeksältä alkaneen luennon. Jos tämä ei lopu ensi yönä, niin revin hiukseni päästä ja muutan Tiibetin zen-munkiksi ja valvon lopun elämääni. Ugh.

Lupauduin tuottamaan erästä Naapurin proggista. Mitä sitä sanottiinkaan työn ja huvin sekoittamisesta? Toisaalta en ole ottanut duunia yhtään vakavasti, ja olen virnuillut hommalle koko päivän selän takana. Jos kuitenkin päästän tehokkaan ämmävaiheeni päälle työn puitteissa, niin se katuu sitä että koskaan palkkasikaan minua.

Nyt ollaan menossa Ronjan kanssa kuuntelemaan tätä. Nam.

Winner takes it all

No voi sun helvetti.

Uneton Helsingissä sai taas psykedeelisiä piirteitä. Olen viime viikon aikana nukkunut vain toissayönä, jolloin menin lapsuudenkotiini äidin hoivattavaksi. Nukuin kuin huumattu pikkulapsi. Noh, paluu omaan himaan ja unettoman arkeen oli väistämätön, ja alkuyö oli taas tuttua hikistä yksinpainia, kunnes puhelin soi 01:48.

Naapuri.
Umpikännissä.

"Me ollaan nyt täällä kadulla frendin kanssa Stadissa eikä mikään mesta ota meitä sisään! Kerro mihin mennään, oo mun manageri", se söhelsi ja rupeteltuani hetken ehdotin kotia tai Lostaria. Puhelun jälkeen jatkoin sängyssä kierimistä, kunnes puhelin soi taas vajaan tunnin päästä. "Nyt oon himassa, tule tänne!" No en vitussa tule. Avauduin kellonajasta ja hyvistä käytöstavoista, mutta valitettuani hetken oivalsin, että en ole ollut pirteämpi aikoihin enkä varmasti nukkuisikaan vielä moneen tuntiin. Jupisten hiippailin pari korttelia Naapurin alaoven eteen, jossa herra poltteli röökiä. Parinsadanmetrin matka sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aamukolmelta tuntui ehkä säälittävimmältä reissulta mitä olen koskaan tehnyt, etenkään miehen vuoksi. Katsottuani murhaavasti Naapuria se alkoi lepytellä ja pussailla kännisesti, mutta matkalla yläkertaan havaitsi nopeasti ikävähkön jutun, että ohopsista, AVAIMET JÄIVÄT KOTIIN.

Jouduin siis ottamaan sen tänne yöksi. Oli koko ajan jotenkin niin nöyrä olo, että miten taivuinkaan taas tuolle retkulle. Silloin kun en näe sitä pitkään aikaan, alan kultailla ja jopa romantisoida kaikkia todella fataalejakin juttuja, joita välillämme on ollut, en tiedä miksi. Tämä on niin huonoksi minulle. Aamuyö oli ihme kyllä pelkkää jutustelua kuuteen asti, kunnes nukahdin lopulta kainaloon ihanaan unettomaan uneen.

Se mikä tässä todella mättää, on se, etten osaa sanoa "ei" tai toimia pienimmänkään järjen hivenen mukaisesti. Yhdet ehdot, Naapurin ehdot. Yksi aikataulu, Naapurin aikataulu. Minä pelaan tätä peliä sen säännöillä tietäen, että en voi mitenkään voittaa.

Hippimuori

Oli taas pitkästä aikaa hilpeä istuskelu vakibaarissa työtovereiden kera, eli ilta sisälsi lähinnä kiivasta väittelyä, vähän asiakkaille nauramista ja työpaikkajuorujen purkamista. Elämäntapasuosikkini Hippimuori (joka ihan tarkennuksen vuoksi on mies ja todellinen idolini) antoi taas loistavia elämän oppitunteja tyttöystävänsä kanssa. Arvostan oikeasti - myös hyvät suhteet voivat perustua tietyllä tavalla vittuilulle, ainakin jos kuitit on kirjoitettu puhtaalla hyvällä tahdolla. Minä tykkään ja arvostan.

Naapuri lupasi tänään puhelimessa tehdä minulle joskus lihapullia ruoaksi, koska osaa kuulemma tehdä mitä vain. Flirtti on takaisin pelissä, mutta en tiedä kuinka kuplaksi tämä kaikki jää Kultakutrin ja oman epämääräisyyteni takia. Vaikka omat tunteeni olisivatkin nykyään vähän terveemmät, en jaksa edelleenkään uskoa mihinkään tulevaisuuteen: vaikka tekisin ja tuntisinkin niin yllättävän mielelläni.

Viihdevuodet

Mikä mahtava hormonikuuri. Aloitin pari viikkoa sitten uudet pillerit, ja vaikka olen mitä skeptisin moisten käytöstä (muutama vuosi sitten syöty kuuri tappoi ilon JA halun), täytyy myöntää, että nämä ovat melko hauskoja. Ne nimittäin saavat liikuttumaan sekunnin murto-osaksi aivan naurettavista asioista. Esimerkki tältä aamulta: normaalisti välttelen lööppien katsomista neuroottisesti ensimmäisen kaupankulman lähestyessä. No, tänään vilkaisin sattumalta keltaista roskajulistetta ja havaitsin, että Paavo Lipposen ex-vaimo on kuollut. Sitten, täysin selittömästi, minulla nousi tippa linssiin.

Anteeksi, MITÄ VITTUA?!?!
Kuka se edes on ollut? Onko Lipposella ollut peräti kaksi vaimoa? Miksi tämä tuntuu yhtään missään?

Tarina jatkui vielä metrossa, jossa luin ilmaislehdestä Norjan prinsessan kirjanesittelytilaisuudesta, jossa joku Venla 3v. (joka muistutti mielestäni Naapurin Kultakutria) oli ilmoittanut toimittajalle, että "oikealla prinsessalla on kyllä kruunu". Ja taas sykähdytti sydäntä ja silmäkulma kostui.

Muuten olen mainiolla tuulella, omat huolet eivät itketä ja teho on muutenkin täysillä. Kunhan en helvetti ala pillittää millekään oikealle asialle seurassa, niin mikäs tässä. Ainakin olen saanut hyvien itkunyritysten sijasta parhaat naurut.

Jumalat juhlivat öisin ja aamuisin

10-tuntiset koulu- ja työpäivät heikottavat jo näin parin päivän jälkeen. Luentojen jälkeen kotona on vielä liuta tekstejä, esitelmiä ja projektisuunnitelmia, joita värkkäsin eilenkin aamukahteen. Periaatteessa hommat on kuitenkin sen verran mielenkiintoisia, etten viitsi tehdä mitään puolivillaisen epähuomiossa - silti olisi tervettä nollata aivot, ettei ylikuumeneminen polta viimeisiäkin päreitä.

Aamun luennoitsija nosti kuitenkin virneen suupieliin olemalla samalla hyväntuulinen, kriittinen sekä uskomattoman lahjakas (ja tietysti alansa huippu). Vannoin mielessäni kahden tunnin nauramisen jälkeen, että ollessani todella paskassa keississä tuottajana, ajattelen tuota miestä ja hänen asennettaan.

Pitkiä päiviä on seurannut myös turhauttavat pitkät yöt, jolloin silmäilen herätyskelloa ja säpsähtelen hikoilemaan kylmää kauhua: viime yön ainoan nukkumishetken aikana näin unta, että tulin raskaaksi Donna Tarttin kirjan "Jumalat juhlivat öisin" Richardille ja äitini sai potkut virasta sen takia. (?) Oi Freud, tulkitse minua.

Echoes

Käsivarsi näyttää edelleen viilletyltä Lostari-illan ovitörmäyksen jäljiltä. Arpeutumista odotellessa yritän umpeuttaa lepattavat järkiriekaleet ja muistaa olevani lakossa. Unohtaa ne hetket, jolloin on ollut liian kivaa. Kiellän kaiken.

Tämä varmasti onnistuu, jos lenkkeilen vielä yhdenkin kerran Naapurin ohi.

Heikko hullu sekopää ämmä.

"Visualisointia"

Asiaa, ilta ulkona luokan mimmiporukan kera!

Tuossa jengissä tulee aina sekä etuoikeutettu että saamaton olo - kaikki ovat omalla alallaan huippusuorittajia- ja vetäjiä, mutta luokkaporukassa lähes kaikki yrittävät ottaa sitä "johtajan" roolia, vanhasta tottumuksesta. Pääsykokeissa oli vielä karsea kilpailu, mutta nyt voi huomata, että kaikkia kiinnostaa hieman erilaiset jutut. Muutaman kuukauden takaiset Idols-tyyliset pääsykokeet on käyty yhdessä varmaan kaksisataa kertaa läpi; en ole onneksi ollut ainoa, jolla on ollut vaikea päästä siitä psyykkisestä suorittamishelvetistä ylitse. Viimeisessä vaiheessa ei ollut enää kyse taidoista ja työkokemuksesta, koska vain omalla persoonalla oli merkitystä. Eli jos siinä olisi epäonnistunut, se olisi ollut pelkästään itsestä kiinni. Mikä olisikaan ollut karumpi oppitunti vanhalle lellikille, jonka "tehokas oppiminen" on noin 12 vuotta riippunut omasta halusta miellyttää tiettyjä maikkoja? Säälittävää, mutta sisällä ollaan.

Miellyttävää tulla aamuyöstä himaan hilpeässä pissahädässä, kohdata hississä seinänaapurin nuoripari, juosta kiireesti hissin pysähdyttyä omaan kotiin vessaan, ja kuulla samalla, kun jompikumpi seinänaapureista juoksee oman kämppänsä vessaan yrjöämään (=hissikeskustelun perusteella nainen). JES, SE EN OLE MINÄ!

Tahdotko suudella kaulaani porttikäytävässä?

Hormonit ja levottomuus jättivät rauhaan, mieliala on neutraali ja itsevarmuus taas kohdillaan - sain puhelinsoiton, jossa minulle tarjottiin omaa työprojektia vedettäväksi. Itsetunnolle teki oikein kutaa, että minua pyydettiin hommaan. Ei tarvitse itse inistä työn perään, vaan sitä varta vasten tarjotaan - vieläpä tällaisessa työttömyyden kulta-ammatissa.

Voisin taas rakastua hyvään yksinolooni. Heippa.

Ps. Onpas muuten hyvä biisi, Scandinavian Music Groupin uusi
Mustana maidolla kylmänä kuumana.

"Mitä tahansa minusta odotat sitä en ole,
mitä tahansa minusta haluat et taida saada kuitenkaan."

Einmal ist keinmal

Olin suunnitellut makoilevani sohvalla telkkarin ääressä edes Housen uuden tuotantokauden ensimmäisen jakson ajan, mutta vartti ennen ohjelmaa alkoi kuristaa, ahdistaa ja sattua vatsaan. Pakko päästä ulos. Pakko. Nyt.

Muutettuani pääkaupunkiin joitakin vuosia sitten tavoittelin rannalla juoksemisella lähinnä hyvää peruskuntoa, mutta vähitellen siitä tuli toistuva, mielialaa parantava terapialenkki. Viime aikoina se on ollut toisinaan ainoa keino pitää mielen demonit mahdollisimman pieninä. Yhteen lenkkiin mahtuu niin monta kaunista maisemaa: laivojen vilkkuvat valot muuten pimeällä merellä, sateesta kiiltelevät kalliot ja syksyinen tähtipaljous. Paskaa oloa voi itkeä kyllä hetken, mutta se ympäristö ei voi jättää surulliseksi.

Oppia elämään hetkessä, oppia olla kaipaamatta. Jos en kontrolloi itseäni, tämä menee taas siihen, että kaipaan aivan väärää ihmistä, vääränlaista elämää ja vääriä tunteita. Jotain, josta syntyy vain epätoivoa, jos en ota sitä tarpeeksi kevyesti. Tämä on leikkiä, minun pitäisi vain osata jatkaa. Einmal ist keinmal.

Bebete, nyt mennään

Ei enää ikinä viikolla Lostariin.

Toissapäiväisellä keikalla oli hauskaa, bändi veti hyvin ja onneksi olin listalla - paikka oli loppuunmyyty ja ovella kilometrin jono. Keikan jälkeen alkoi kunnon kumoaminen Naapurin ja sen kavereiden kanssa, mikä oli kyllä tavallaan varmistunut jo siinä vaiheessa, kun tiesin lähteväni keikalle yksin. Oma liha on heikoin kännissä, tietysti. Äijäpätemistä, hysteerinen visiitti miestenhuoneeseen ja kossupaukkuja bäkkärillä. Tässä vaiheessa mesosin vielä aivan varmana, että "jumalauta mähän menen huomenna sinne korotustenttiin aamukasilta."

Matka jatkui Lostariin, jossa ensimmäiseksi törmäsin päistikkaa tuulikaapin lasioveen ja pääsin siitä huolimatta sisälle. Poken harkintakyky oli ilmeisesti yhtä huono kuin omani. Todellisuus iski taas vaihteeksi naamalle seisoskellessani juomineni savuakvaarion ulkopuolella, jossa känninen Naapuri iski rööki suussa jotain blondia hyvin huonolla menestyksellä. Itsekunnioitus piipitti vastalauseita, että nyt menet kotiin nukkumaan ja unohdat nilkin. Kuitenkin, ajattelin niitä nihkeitä itkuisia kotimatkoja baarista, jolloin olen näyttänyt sukupuuttoon kuolevalta pandalta, ja päätin olla tämän kerran välittämättä. Tilanne kärjistyi lopulta ensimmäiseen statuskeskusteluun, joka oli sisällöltään aika ennakoitava. Ei haluta sitoutua, ei seurustella, tulee jotain jos on tullakseen. Koska olen neuroottinen ja sitoutumislakossa, olin jopa helpottunut tästä. Kuitenkin se häiritsee ihan liiaksi jos äijä yrittää pokata muita naisia minun läsnäollessani. Raja on usein häilyvä, mutta se ylittyi tuossa tilanteessa.

Päädyimme lopulta Naapurin ja sen kaverin kanssa naapuriin yöksi. Pienen avainepisodin takia perseensä repinyt talkkari joutui avaamaan alaoven ilman housuja - kännissä se oli ihan helvetin hilpeätä (on oikeastaan edelleen), joten reiluuden perikuvana nauroin kaksinkerroin, kun Naapuri sai häätöuhan.

Herätyskellon soitua tajusin nukkuneeni 20 minuuttia, lopettaneeni dokaamisen tunti aikaisemmin ja LÄHDIN SIITÄ HUOLIMATTA KOROTUKSEEN. Kömmin entiselle koululle ympäripäissäni, huonona esimerkkinä niille raasuille, joille koe oikeasti merkkasi jotain. Tutkinto on kuitenkin suoritettu, joten alkuperäinen ilmoittautuminen oli vain typerää pilkunviilausta. Tietysti tämä oli juuri se päivä, kun vanhat opettajat tulivat kyselemään kuulumisia ja minä haisin elämäntapaspurgulta. Kavahtamisen pystyi näkemään. Kaiken lisäksi sain edelleen hysteerisiä hihityskohtauksia. Itse koe meni sinne päin, keskittymiskyky kun ei ole kännissä mitenkään järin skarppi.

Vietimme myöhäisen darra-aamiaisen lähikahvilassa edeltävän illan porukan kanssa, jonka jälkeen koin ehdottomasti parhaita kahdenkeskisiä hetkiä Naapurin kanssa. Ei paineita siitä miten pitää olla, ei turhia jutteluja, pelkästään puhdasta yhdessäoloa. Pitkiä katseita, virnuilua ja sängyssä makoilua. Yksinkertaista mutta niin helvetin ihanaa. Muistin taas, miksi jaksan jatkaa tätä tyhmää venkoilua.

Ylitin itseni menemällä lopulta englanninkieliselle iltaluennolle, jota piti Donald Trumpin näköinen jenkkibisnesmies joka puhui kuin Dallaksen JR. Kotiin päästyäni olin niin tuhannen väsynyt, että menin ennen yhdeksää nukkumaan, äärimmäisen harvinaista mutta luksusta.

En tajua miksi järki ja tunteet sulkevat pois toisensa, ainakin itselläni. MIKSI? Jos joku suhde on järkevä, en varmasti tunne tarpeeksi ja jos taas tunnen jotain toista kohtaan, en osaa olla järkevä. Eli kaikesta huolimatta pidän eniten siitä kaikista ääliömäisimmästä, tunnevammaisimmasta mulkerosta.

Grace

Ei ei en tajua miksi aina kaikki feidaa tai sairastuu, kun tarvitsen johonkin oikeasti seuraa. Sain nimen listalle tutun bändin keikalle, johon haluan todella mennä, mutta kaverin saatua tämän syksyn räkähirviövirus joudunkin menemään yksin. Tai tietty voin jäädä kotiin. On niin säälittävää selata kännykän puhelinmuistiota, josko sieltä löytyisi joku potentiaalinen seuralainen, soittaa pari puhelua ja kuulla masentavan realistinen kiljaisu useasta eri suusta:

"MAANANTAINA ULOS, ootsä hullu?!"

Yleensä pidän jopa enemmän asioiden yksin tekemisestä - esimerkiksi leffassa käyn lähes poikkeuksetta yksin, ja lenkillä myös. Ainakin saa mennä katsomaan sitä mitä lystää ja valita reitit juuri niin kuin tykkää. Mutta keikoilla ja baareissa yksin seisoskelu on sellaista kaurismäkimäisen ankeaa elämättömyyden illuusiota. Ainoa plussa siinä on muiden ihmisten tarkkailu, jota tulee muuten harvemmin tehtyä.

Mutta jos halajan tänään vielä keikalle, niin täytyy lopettaa ininä, ryhdistäytyä henkisellä väkipakolla, marssia keikalle ja vetää kaksi GT:tä äkkiä nassuun. On se hymyksi ennenkin muuttunut.

Leikkikaveri

Uskomatonta.

Naapurin Kultakutri, harvahampainen pikkumimmi, jonka iän voi laskea yhden käden sormilla, selätti minut sanattomaksi viidessä minuutissa.

Parin metrin kävelyn jälkeen tarkkaavaiset pienet sinisilmät kääntyivät ylöspäin:
"Mulla on kotona paljon leluja!", mimmi totesi.
Sitten voin vannoa, äänensävy muuttui todella uteliaaksi ja epäileväiseksi: "Ootko sä käynyt meidän kotona?"
Hmmmm, paha. Pidin pienen ajatustauon, käänsin katseen pois Naapurista ja totesin mahdollisimman tyynesti:
"Olen käynyt."
"AI MIKSI, mitä sä siellä teit?", mimmi kysyi silmät pyöreinä.
Niin, mitä teinkään? Olin päiväkahveilla? Leikin isin kanssa?" Lopulta kokosin itseni ja sanoin todella lapsiystävällisesti:
"Olin ihan vain kylässä teidän kotona."
Just ja huhhuh. Mutta kävelyllä oli oikeasti hauskaa, ehkä Naapurista tulee vielä joskus ihan pelkkä tavallinen naapuri.

(En usko tuota itsekään.)

Töissä oli tänään yhtä helvettiä, hirveä ruuhka koko ajan ja tiskin takana henkilökuntavajaus. Eräällä osaston nuorella miestyöntekijällä oli taas mystinen "lauantaiflunssa" - kestää päivän, mutta eihän kuumeessa voi tulla töihin. Käsittämätöntä, ovat muutkin olleet toistuvasti krapulassa duunissa, eikä kukaan ole kuollut siihen. Yhdessä vapiseminen on aliarvostettua, joukkokanuuna on yllättävän hauskaa. Jokalauantainen elävien kuolleiden osasto, mutta minä kyllä diggaan.

Paska ilta

Se olinkin sitten minä, joka oli siellä tupareissa heikoimmilla.

Yksinäinen sohvannurkka - toverit olivat kaikonneet eri syistä viereltäni jo kauan aikaa sitten - huulilla lasi sekä punaviiniin taittuva, kaikenymmärtävä hymy; entinen pakkomielteisen rakkauden kohde, umpirakastuneena, viereisellä tuolilla kahdestaan uudestaan tyttöystävänsä kanssa. Hetken aikaa kuuntelin, nyökkäilin ja lopulta nielin ylpeyteni: kysyin mimmiltä, mitä hän tekee nyt, tulevaisuudessa ja miten menee yleisesti - blaablaablaa. Hymy säilyi sen pakollisen viisi minuuttia, sitten pakenin vessaan oksentamaan niellyn ylpeyteni ulos. Olisinkin ollut kännissä.

Leijonamieli lähti tilanteesta pois kanssani hetkeksi. Monta rappusta alas, sitten kommentti: "Onks toi se uusi? Kyl sä oot nätimpi kuin se." Jos se vittu olisikin siitä ulkonäöstä kiinni. Yritin pitää itseni kasassa seuraavaan kulkuneuvoon asti, hengittää normaalisti häiritsemättä vammasydäntä. Kun se ei onnistunut ja kengännauhani oli katkaistu, päätin lähteä ennen aikojani. Leijonamieli yritti hetken huhuilla minulle, muttei lähtenyt perään. Se pieni mutta helvetin merkittävä ero tyttöjen ja poikien välisessä ystävyydessä. Kotimatka oli taas yksi tie helvettiin, mutta valitettavasti se on tehty ennenkin.

Huomenna töitä sekä, tadaa, kotiseutuesittely Naapurille, sen pikku Kultakutrille ja koiralle. Perverssiä kyllä, odotan innolla.

Exclusively

Huomenna Doriannalta lähtee pää irti.

Luvassa on entisen opiskelukaverin tuparit, joihin on tulossa Ex.A nykyisensä kanssa (ruma ero aikaa sitten, ei puhevälejä) ja Ex.B:n (viimeiseni) eksä, joiden eron ilmeisesti/kuulemma/todennäköisesti/vitustakominätiedän aiheutin. On paskat ja neuroottiset fiilikset tästä kuviosta jo valmiiksi, ja vaikka julistin kuukausi sitten etten ole missään nimessä menossa, jouduin illan isännän painostuksesta myöntymään. Aion kiinnittää itseni erikepperillä ja jeesusteipillä tovereideni kylkeen, ja kun veriveljeni Leijonamieli kysyi täysin pokkana josko tahtoisin mennä aikaisemmin ennen heitä, vinguin ehdottomat vastusteluni ja jouduin myöntämään oman pikkumaisuuteni ja lapsellisuuteni.

Suunnitelmissa on muistaa hengittää, näyttää hyvältä, leikkiä hilpeää ja olla erityisen välinpitämätön. Tai sitten vedän lärvit, oksennan nuoriparin sohvalle punaviinikoristelun varmistaen sen, että lennän varmasti ulos eikä takaisin ole asiaa. Ajatus tuntuu groteskiudessaan aika hyvältä.

Silti, jos en selviä tästä:

Kukkien pitää olla hautajaisissa punaisia, tarjoilijat saavat kantaa surijoille litratolkulla ranskalaista punaviiniä sekä suuria juustokönttiä, ja arkun päällä jousikvartetti vinguttaa Sibeliuksen Andante Festivoa, ihan näin Jeanin 50-vuotiskuoleman johdosta. Voin arkusta virnistellä hyviä bileitä ruusu hampaissani - elleivät eksät eksklusiivisesti pelaa edelleen jalkapalloa kallollani.

Sacrifice

Kuten noin puoleen Helsinkiin on tähänkin ruhoon flunssa tuloillaan. Luennoilta päästyäni vajosin sohvanpohjaan ja aivastelin parin metrin päässä olevat huonekasvit heilumaan. Huomenna on myöhään yöhön kestävä opintoekskursio, ja puolet ryhmästä rykii samaa räkäpaskaa - tulee hilpeä parin tunnin automatka.

Fyysinen alennustila pakotti myös henkiseen sellaiseen, ja tuijotin melutoosaa peräti kaksi tuntia. Olen jotenkin äärettömän huono katsomaan nykyisin telkkaria, jotenkin turhaudun sen passiivisuudesta ja keksin jotain kehittävämäpää tekemistä (jep, pasianssi ja tetris ovat todellisia aivon aktivoijia). Illan Subleffa The Banger Sisters viihdytti vaikka olikin aika tyypillinen jenkkimömmö. Sain kunnon kröhänaurut kohtauksessa, jossa kaksi vanhaa bändäriä tutkivat picket fence -unelmatalon kellarissa polaroideista koottua "Rock Cock"-galleriaansa ympäripilvessä. Asiaa!

En halua myöntää tarvitsevani mitään tai ketään, mutta on myös niitä iltoja, jolloin sohvanpohja ja Finnrexin syövyttävät päähän ihon ja limakalvojen kautta negatiiviset ajatukset omasta heikkoudesta. Parempi nukkua ennen kuin todellinen itseinho moisesta mielen heikkoudesta alkaa. En kaipaa en halua älkää kysykö se menee huomenna ohi.

Huono ihminen -päivä

Jotkut "asiakaspalvelijat" osaavat olla kyllä yksiä helvetin masentajia. Taannoisesta naapurikyläilystä johtuen jouduin tänään käymään apteekissa hakemassa jälkinapin. Pitkän jonotuksen jälkeen ilmaisin tarpeen ehkä eilen valmistuneelle nuorelle miesfarmaseuttinilkille, joka kallisti päätään, virnisti ja totesi päin naamaa mitä kauneimman palveluhenkisen korulauseen:

"Ja tämän käyttö on varmastikin Teille tuttua?"

Kiitos luottamuksesta. Hetken aikaa kelasin, että olinko kenties pukeutunut verkkosukkahousuihin ja nahkasaappaisiin, mutta suorat housut ja jakku eivät herättäneet itsessäni ainakaan mitään villejä seksifantasioita. Näytin ilmeisesti sen verran häkeltyneeltä, että nilkki punastui ja papatti monotonisesti käyttöohjeet. Oksettaa ja huimaa ja kaikkea paskaa, kärsi nyt siinä. Koe fyysinen oppitunti omasta tyhmyydestäsi.

Kotimatkalla selittelin itselleni, ettei toinen käyttökerta tee napista vielä mitään reseptilääkettä, ja että pidän vain "vastuullisesti" huolta siitä, etten sikiä ennen aikojani. Kokemukseni Naapurista kun ovat sellaiset, että sen kyky lisääntyä perustuu joko katseen voimaan tai johonkin hyvin perverssiin henkeen. Parempi minimoida riskit.

Inspiroiduin kuitenkin "huono ihminen" -päivästäni sen verran, että päätin käydä samalla kirjastossa maksamassa syntilistani pois. Muuten suhteellisen normaalia toimintaa, mutta olen välttänyt kaupunginkirjastoa kohta kaksi vuotta maksamisesta koituvan nöyryytyksen takia. Harmaan ja vapisevan kirjastotädin silmät laajenivat, kun kone päräytti piipin viidenkympin rästeistäni. Paljon pahoittelevaa pepsodenttia ja visa vinkui. Pysyypä lähikirjasto budjetissa vähän aikaa.

Mukaan tarttui puhdistetun omatunnon lisäksi Tarttia, pino oikeasti hyviä levyjä, sekä muutama ysäriklassikko kitchinnälkään. Ja todistaakseni olevani edes hieman innostunut opiskelija, lainasin materiaalia ensi viikon esitelmään taiteenlajista, josta tiedän suurinpiirtein yhtä paljon kuin ydinfysiikasta ja riisinviljelystä - tai järkevästä etukäteisehkäisystä ja kirjaston palautusaikatauluista.

Naapuri

Vittu sillä oli siellä laminaattilattia.

Sievä, tilava ja valoisa yksiö, johon oli aseteltu nätisti samaa sarjaa olevat kaappisarjat ja valokuvakehykset, joissa hymyili sukulaisia, astiat kaapissa äidin ja exän järjesteleminä. Hymypoikapatsas hyllynreunalla. Neitseellisesti juuri remontoitu ja muutettu. Ja ihan lähellä omassa himassani haisee tiskiläjä, sotkun alla muhii kulunut muovimatto ja seiniä vuoraa rumat ja repaleiset tapetit. Hei, minä olen meistä se, jolla piti olla täydellinen elämä.

Jotenkin olisin halunnut kantaa sen rakkaan, kännisen rähjän samanmoiseen koloon, nuhjuiseen mutta kotoiseen. Nyt tuntui siltä, kuin olisin mennyt harrastamaan seksiä Ikean kuvastoon. Se kämppä viihtyisyydessään ja tervehenkisyydessään teki minusta huonon.

Yö oli säätöä ja sai minut vähän säälimään sitä. Mutta eihän se ollut moksiskaan koko touhusta. Aamu oli sellainen mistä kaiken olisi pitänytkin lähteä; kolme kahvikuppia ja täysi jääkaappi; digiboksi ja taivaskanavia. Mutta aamu teki selväksi sen, että minä en ole sen elämässä niitä päiväihmisiä. Niitä, jotka auttavat muutossa ja joiden kanssa käydään kahvilla. Sillä on kaksoiselämä, ja minä kuulun siihen huonoon puoliskoon.

Anyway, oli tullut jo suhteellisen ikävä. Jos ei muuta, niin ainakin sai nauraa. Kannatti skipata aamuluento. Ehkä en ota tätäkään raskaasti.