Hajottaa niin vitusti. Kuinka paljon pystyisinkään ja haluaisin toiselle antaa, vaikka en pysty saamaan itse yhtään mitään takaisin, koskaan. Miten paljon turhia ajatuksia, tunteita ja tilanteita. Epäselvyyden pitkittämistä, koska en halua päästää aidoimmista tunteistani irti - mitä jos en jaksaisikaan sitten. Enkä pysty tekemään tästä mitään hylättyä kaappiluurankoa, koska kuvio ei jätä hetkeksikään kokonaan rauhaan.
Ratkaisu:
Luukutan stereoita, silitän lakanoita, itken ja dokaan yksin himassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
nyt vähän asennetta! sä pärjäät aina:) -ronja
Lähetä kommentti