Ja ekaa kertaa mennään näin, että typerät mielikuvani ovatkin olleet molemminpuolisia ja tunteet konkretisoituivatkin todellisiksi. "Meidän small talk oli ohitettu jo siinä vaiheessa, kun kaadoin ne gintonicit sun syliin pari vuotta sitten." Ja koko iltana vitun monta kaatumista toistemme syleihin, salapussailua joka kulmassa, aivan kuin kukaan ei muka tajuaisi missä mennään. Metrikaupalla katumista ja lopulta erkanemista. Ja silti aina palaamista lähelle. Viimeinen keskustelu sai aikaan tyhjän olon: tämä ei johda mihinkään.
"Mä haluan niin helvetisti tulla sun luokse tänä yönä, mutta mä en voi. En tänä yönä, enkä koskaan muulloinkaan. Suutu mulle edes vähäsen."
"En mä osaa olla vihainen, vain helvetin surullinen. Mutta kerro mulle, ootko sä tyytyväinen vai puhtaasti onnellinen?"
*Silmiinkatselua ja vaivaantumista*
"Mä en vastaa tohon."
"Eli sä olet onnellinen."
"Niin kai."
"Siinä tapauksessa mä olen onnellinen sun puolesta ja lähden nyt."
Kaksi minuuttia heikkoa holtittomuutta ja puhelin piippasi. Käydään tämä ainakin jälkeenpäin läpi. On kuulemma meistä molemmista kiinni, ei vain hänestä. Täällä päässä ovat kuitenkin vain omat tunteeni pelissä, siellä koko saakutin kuvio.
Ainakin se on ollut jotain todellista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti