Wicked

Ja vitut.

Kärvisteltyäni neljän seinän sisällä kaksi päivää omissa tunnemössöissäni viimeisetkin hyvän olon tunteet katosivat suhteellisen järjestelmällisesti. Hajotin päätäni ensin unettomalla pyörimisyöllä, ja aamulla raahasin itseni kahvilaan maailmanhistorian typerimmän tenttikirjan kanssa (teksti oli niin huonoa, että oksetti, oikeasti). Käväisin myös duunissa ja törmäsin tietysti Terroristiin (=uusi lempinimi kiitokseksi järkeni, tunteideni ja moraalini terrorisoimisesta). Ja vaikka olin psyykannut itseni olemaan normaali ja kiva ja hauska, niin vastaanotto oli lähestulkoon välinpitämätön. Jotenkin vähän loukkasi, vaikka kai se oli arvattavissa. Jos on kuitenkin irronnut lähes selvinpäinkin niin paljon läppää siitä, miten puhutaan pian asiat kunnolla läpi ja pyritään töissä olemaan toisillemme normaaleja, niin on outoa jos toinen vetäytyy täysin tavoittamattomiin ja on jopa epätavallisen viileä. Ensin pelataan aikuisten pelejä ja sitten heittäydytään lapsellisiksi. Tai oikeastaan toisten päin - lapset leikkivät vähän kiellettyjä ja sitten tuleekin vastaan aikuisten arki. Ja minähän tässä olen se pikkutyttö. Tältä kai tuntuu olla jonkun "morkkiksen syy".

Enkä oikeasti osaa edellenkään olla vihainen, olen vain aivan paskana siitä, että kaikki mitä ajattelen ja toivon siitä kaikista oikeimman tuntuisesta ihmisestä, on väärin.