Nuutunut jouluinen kapakkaruusu

Viimeinen jouluviikko oli töissä käsittämättömän hektinen, ja lapsuudenkotiin palaaminen eilen illalla teki hyvää. Ylikierrokset purkautuivat vasta tänään monen maanisen höpötyskohtauksen ja muutaman yhtäkkisen lamautumisen myötä. Ruokaa, nojatuoli, kirja, televisio ja tietysti paljon huonoa läppää äidin kanssa.

Työpaikan jouluglögit toissapäivänä Vakkarissa osoittautuivat sitten suhteellisen mielenkiintoisiksi. Ennakoin illan olevan lähinnä oman osaston pienimuotoinen istuskelu, joten pissat meinasi tulla housuun kun paikalle paukkasikin puoli työpaikkaa mukanaan Mr. "Minä en käy ikinä missään", aka Terroristi. Kädet vatkasi holtittomasti, glögi ja gini kaatuivat kurkkuun ennätysvauhtia ja vessan peili näytti jonkun tuntemattoman, kauhistuneen naisen naamaa. Ehdin jopa kehittää itselleni ensimmäisen vartin aikana stressi-ihottuman - mikä itsevarmuuden ja tasapainoisuuden huippu.

Epävarmoja ja kömpelöitä istumapaikkajärjestelyjä, lisää viinaa, toivoa siitä ettei se yksi lähde mihinkään. Omaksi onnekseni herra myöhästyi tahallaan aika monesta junasta ja istui vieressäni suhteellisen tiiviisti. Tilanne ei sinänsä antanut tilaisuutta millekään sen suuremmalle, ja harmikseni sain toiseen kylkeeni työpaikan pelimiehen lähentelemään. Lopulta tiskillä Terroristi iski käteeni GT:n ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Katse suoraan silmiin ei tehonnut eikä säälittävin mahdollinen: "Älä mene vielä." Tietenkin se meni. Kun muut eivät katsoneet, sain poskipusun ja kuiskauksen: "Älä ole surullinen."

Täysin turhanpäiväistä tekstailua, ei mitään sanottavaa vaikka olisinkin halunnut kertoa kaiken. Keskustelu päättyi seinään, eli luonnollisesti Terroristi purjehti takaisin parisuhteensa ihanaan kotisatamaan. Peluri jatkoi lähentelyään, minä dokasin lisää ettei tuntuisi niin paskalta. Vaihtoehdot olivat lopulta lähteä samaa matkaa kotiin Hippimuorin ja Isosiskon kanssa tai jäädä Pelurin kanssa istumaan. Tietysti valitsin sen jälkimmäisen, eli vitutustani ja kostonhimoani otin vastaan sairaan kalliin ruusun, juomat ja huonot imarteluyritykset. Seliseliseli, niin läpinäkyvää stooria elämästä ja suhteista ja ymmärtämisestä, mutta pitkän yrityksen jälkeen luovutin. Ihan vitun sama mitä teen: ei kukaan tunnu samalta kuin Terroristi, menköön sitten kuka tahansa. "Mulle käy kuka vaan etkä pysty mua satuttamaan", kuten Vartiaisen biisissä lauletaan. Mutta tiedätte kyllä miten nämä "hyvänyönsadut" päättyvät tässä elämässä. Halpamaista ja tyhmää, mutta sain tyydytettyä millisekunniksi sen järjettömän epätoivon tyhjiön.

Seuraavana päivänä parasta töissä oli ehdottomasti Hippimuorin kaikentietävä ja ymmärtävä krapulahymy, ja hysterian ja itseironian avulla selvisin sekä Terroristin että Pelurin näkemisestä. Jälkimmäisestä on edes vaikea tuntea morkkista, koska molemmat tiesivät pelin säännöt ja olin aivan samanlainen tunteeton ja kusipäinen korttihai kuin sekin.

Muorin elämänviisaudet saivat jatkoa, totuus Terroristista tuli taas sedän suusta: "Sä haluat sitä niin paljon ja se haluaa sua lopulta niin vähän." Jep, en voi ikinä saada sitä mitä nyt niin haluaisin. Joululahjojen avaamisen jälkeen tänään tuli kuitenkin suurin jouluyllätys: mies tunnisti myös tämän halpamaisen kolmannen kinkun olemassaolon henkilökohtaisella jouluviestillä.

Eli moraalisesti näin alhaalla vaihteeksi, mutta jouluani lämmittävät kuitenkin pikkuasiat. Ja kyllä ne riittävätkin tähän hetkeen.

Parasta joulua kaikille teille!