Olin suunnitellut makoilevani sohvalla telkkarin ääressä edes Housen uuden tuotantokauden ensimmäisen jakson ajan, mutta vartti ennen ohjelmaa alkoi kuristaa, ahdistaa ja sattua vatsaan. Pakko päästä ulos. Pakko. Nyt.
Muutettuani pääkaupunkiin joitakin vuosia sitten tavoittelin rannalla juoksemisella lähinnä hyvää peruskuntoa, mutta vähitellen siitä tuli toistuva, mielialaa parantava terapialenkki. Viime aikoina se on ollut toisinaan ainoa keino pitää mielen demonit mahdollisimman pieninä. Yhteen lenkkiin mahtuu niin monta kaunista maisemaa: laivojen vilkkuvat valot muuten pimeällä merellä, sateesta kiiltelevät kalliot ja syksyinen tähtipaljous. Paskaa oloa voi itkeä kyllä hetken, mutta se ympäristö ei voi jättää surulliseksi.
Oppia elämään hetkessä, oppia olla kaipaamatta. Jos en kontrolloi itseäni, tämä menee taas siihen, että kaipaan aivan väärää ihmistä, vääränlaista elämää ja vääriä tunteita. Jotain, josta syntyy vain epätoivoa, jos en ota sitä tarpeeksi kevyesti. Tämä on leikkiä, minun pitäisi vain osata jatkaa. Einmal ist keinmal.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti