Winner takes it all

No voi sun helvetti.

Uneton Helsingissä sai taas psykedeelisiä piirteitä. Olen viime viikon aikana nukkunut vain toissayönä, jolloin menin lapsuudenkotiini äidin hoivattavaksi. Nukuin kuin huumattu pikkulapsi. Noh, paluu omaan himaan ja unettoman arkeen oli väistämätön, ja alkuyö oli taas tuttua hikistä yksinpainia, kunnes puhelin soi 01:48.

Naapuri.
Umpikännissä.

"Me ollaan nyt täällä kadulla frendin kanssa Stadissa eikä mikään mesta ota meitä sisään! Kerro mihin mennään, oo mun manageri", se söhelsi ja rupeteltuani hetken ehdotin kotia tai Lostaria. Puhelun jälkeen jatkoin sängyssä kierimistä, kunnes puhelin soi taas vajaan tunnin päästä. "Nyt oon himassa, tule tänne!" No en vitussa tule. Avauduin kellonajasta ja hyvistä käytöstavoista, mutta valitettuani hetken oivalsin, että en ole ollut pirteämpi aikoihin enkä varmasti nukkuisikaan vielä moneen tuntiin. Jupisten hiippailin pari korttelia Naapurin alaoven eteen, jossa herra poltteli röökiä. Parinsadanmetrin matka sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aamukolmelta tuntui ehkä säälittävimmältä reissulta mitä olen koskaan tehnyt, etenkään miehen vuoksi. Katsottuani murhaavasti Naapuria se alkoi lepytellä ja pussailla kännisesti, mutta matkalla yläkertaan havaitsi nopeasti ikävähkön jutun, että ohopsista, AVAIMET JÄIVÄT KOTIIN.

Jouduin siis ottamaan sen tänne yöksi. Oli koko ajan jotenkin niin nöyrä olo, että miten taivuinkaan taas tuolle retkulle. Silloin kun en näe sitä pitkään aikaan, alan kultailla ja jopa romantisoida kaikkia todella fataalejakin juttuja, joita välillämme on ollut, en tiedä miksi. Tämä on niin huonoksi minulle. Aamuyö oli ihme kyllä pelkkää jutustelua kuuteen asti, kunnes nukahdin lopulta kainaloon ihanaan unettomaan uneen.

Se mikä tässä todella mättää, on se, etten osaa sanoa "ei" tai toimia pienimmänkään järjen hivenen mukaisesti. Yhdet ehdot, Naapurin ehdot. Yksi aikataulu, Naapurin aikataulu. Minä pelaan tätä peliä sen säännöillä tietäen, että en voi mitenkään voittaa.