BabelFishBigBrother

Listana viimeinen vuorokausi:

-Nukuin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon hyvin yksinäni, jes!
-Opetin töissä Hippimuoria käyttämään Naamakirjaa (lähinnä viinanlähetystoimintoa), minkä se olisi kyllä oppinut itsekin hyvin nopeasti - ainakin siitä päätellen, että löysi DG:n blogilistalta huonon vihjeen ja yhden tagin perusteella. Onnittelut, haliterkut ja mahdolliset kuitit kirjallisina kommentteina tänne, kiitos!
-Kävin Pepin kanssa syömässä, vilkuttelimme vahingossa Wallu Valpiolle ja haikailimme risteilylle - ongelma on siinä, ettei uudella reissulla luultavasti olisi kivipaperisaksia tai poreammeistuntoja, ja meidän pitäisi jopa oikeasti rentoutua tai shoppailla.
-Jatkoin televisiolakkoani, opettelin pari tuntia klassisia pianokappaleita huvikseni ja polttelin kynttilöitä.
-Olen myös vilkuillut puhelinta silloin tällöin, eikä se vieläkään anna tassua.

Joojoo, voisin yhtä hyvin katsoa BigBrotheria, kun ei tässä ole elämästä puhettakaan.

Oli kauas tultava

Veljeni Leijonamieli tuli yllätysvisiitille, mikä oli varsin mukavaa neuroottisen reuhtomissiivoamisen ja yökötystiskauksen jälkeen. Oli mahti ilta, katsottiin koneelta vanhoja Frendejä ja syötiin pitsaa. Hysteerisiä naurukohtauksia ja pelleilyä - niin ihanan aitoa ja platonista. Nämä illat jäivät kokonaan väliin, kun heilastelin vakituisesti kesällä - miten pystyinkään unohtamaan ihanat ystäväröhnötykset ja surkuhupaisat nolaiffaamiset?

Nyt olen hyvällä tuulella ja väsynyt, mikä on kahden viikon kärttyisyyden, maanisdepression ja ylikierrosten jälkeen todellista glamouria. Dorianna kuittaa ja kuukahtaa.

Silence

Pää on hajoamispistessä, sillä en vittu nuku edelleenkään. Viime yönä lopetin kellon silmäilyn siinä aamukuudelta ja skippasin yhdeksältä alkaneen luennon. Jos tämä ei lopu ensi yönä, niin revin hiukseni päästä ja muutan Tiibetin zen-munkiksi ja valvon lopun elämääni. Ugh.

Lupauduin tuottamaan erästä Naapurin proggista. Mitä sitä sanottiinkaan työn ja huvin sekoittamisesta? Toisaalta en ole ottanut duunia yhtään vakavasti, ja olen virnuillut hommalle koko päivän selän takana. Jos kuitenkin päästän tehokkaan ämmävaiheeni päälle työn puitteissa, niin se katuu sitä että koskaan palkkasikaan minua.

Nyt ollaan menossa Ronjan kanssa kuuntelemaan tätä. Nam.

Winner takes it all

No voi sun helvetti.

Uneton Helsingissä sai taas psykedeelisiä piirteitä. Olen viime viikon aikana nukkunut vain toissayönä, jolloin menin lapsuudenkotiini äidin hoivattavaksi. Nukuin kuin huumattu pikkulapsi. Noh, paluu omaan himaan ja unettoman arkeen oli väistämätön, ja alkuyö oli taas tuttua hikistä yksinpainia, kunnes puhelin soi 01:48.

Naapuri.
Umpikännissä.

"Me ollaan nyt täällä kadulla frendin kanssa Stadissa eikä mikään mesta ota meitä sisään! Kerro mihin mennään, oo mun manageri", se söhelsi ja rupeteltuani hetken ehdotin kotia tai Lostaria. Puhelun jälkeen jatkoin sängyssä kierimistä, kunnes puhelin soi taas vajaan tunnin päästä. "Nyt oon himassa, tule tänne!" No en vitussa tule. Avauduin kellonajasta ja hyvistä käytöstavoista, mutta valitettuani hetken oivalsin, että en ole ollut pirteämpi aikoihin enkä varmasti nukkuisikaan vielä moneen tuntiin. Jupisten hiippailin pari korttelia Naapurin alaoven eteen, jossa herra poltteli röökiä. Parinsadanmetrin matka sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aamukolmelta tuntui ehkä säälittävimmältä reissulta mitä olen koskaan tehnyt, etenkään miehen vuoksi. Katsottuani murhaavasti Naapuria se alkoi lepytellä ja pussailla kännisesti, mutta matkalla yläkertaan havaitsi nopeasti ikävähkön jutun, että ohopsista, AVAIMET JÄIVÄT KOTIIN.

Jouduin siis ottamaan sen tänne yöksi. Oli koko ajan jotenkin niin nöyrä olo, että miten taivuinkaan taas tuolle retkulle. Silloin kun en näe sitä pitkään aikaan, alan kultailla ja jopa romantisoida kaikkia todella fataalejakin juttuja, joita välillämme on ollut, en tiedä miksi. Tämä on niin huonoksi minulle. Aamuyö oli ihme kyllä pelkkää jutustelua kuuteen asti, kunnes nukahdin lopulta kainaloon ihanaan unettomaan uneen.

Se mikä tässä todella mättää, on se, etten osaa sanoa "ei" tai toimia pienimmänkään järjen hivenen mukaisesti. Yhdet ehdot, Naapurin ehdot. Yksi aikataulu, Naapurin aikataulu. Minä pelaan tätä peliä sen säännöillä tietäen, että en voi mitenkään voittaa.

Hippimuori

Oli taas pitkästä aikaa hilpeä istuskelu vakibaarissa työtovereiden kera, eli ilta sisälsi lähinnä kiivasta väittelyä, vähän asiakkaille nauramista ja työpaikkajuorujen purkamista. Elämäntapasuosikkini Hippimuori (joka ihan tarkennuksen vuoksi on mies ja todellinen idolini) antoi taas loistavia elämän oppitunteja tyttöystävänsä kanssa. Arvostan oikeasti - myös hyvät suhteet voivat perustua tietyllä tavalla vittuilulle, ainakin jos kuitit on kirjoitettu puhtaalla hyvällä tahdolla. Minä tykkään ja arvostan.

Naapuri lupasi tänään puhelimessa tehdä minulle joskus lihapullia ruoaksi, koska osaa kuulemma tehdä mitä vain. Flirtti on takaisin pelissä, mutta en tiedä kuinka kuplaksi tämä kaikki jää Kultakutrin ja oman epämääräisyyteni takia. Vaikka omat tunteeni olisivatkin nykyään vähän terveemmät, en jaksa edelleenkään uskoa mihinkään tulevaisuuteen: vaikka tekisin ja tuntisinkin niin yllättävän mielelläni.

Viihdevuodet

Mikä mahtava hormonikuuri. Aloitin pari viikkoa sitten uudet pillerit, ja vaikka olen mitä skeptisin moisten käytöstä (muutama vuosi sitten syöty kuuri tappoi ilon JA halun), täytyy myöntää, että nämä ovat melko hauskoja. Ne nimittäin saavat liikuttumaan sekunnin murto-osaksi aivan naurettavista asioista. Esimerkki tältä aamulta: normaalisti välttelen lööppien katsomista neuroottisesti ensimmäisen kaupankulman lähestyessä. No, tänään vilkaisin sattumalta keltaista roskajulistetta ja havaitsin, että Paavo Lipposen ex-vaimo on kuollut. Sitten, täysin selittömästi, minulla nousi tippa linssiin.

Anteeksi, MITÄ VITTUA?!?!
Kuka se edes on ollut? Onko Lipposella ollut peräti kaksi vaimoa? Miksi tämä tuntuu yhtään missään?

Tarina jatkui vielä metrossa, jossa luin ilmaislehdestä Norjan prinsessan kirjanesittelytilaisuudesta, jossa joku Venla 3v. (joka muistutti mielestäni Naapurin Kultakutria) oli ilmoittanut toimittajalle, että "oikealla prinsessalla on kyllä kruunu". Ja taas sykähdytti sydäntä ja silmäkulma kostui.

Muuten olen mainiolla tuulella, omat huolet eivät itketä ja teho on muutenkin täysillä. Kunhan en helvetti ala pillittää millekään oikealle asialle seurassa, niin mikäs tässä. Ainakin olen saanut hyvien itkunyritysten sijasta parhaat naurut.

Jumalat juhlivat öisin ja aamuisin

10-tuntiset koulu- ja työpäivät heikottavat jo näin parin päivän jälkeen. Luentojen jälkeen kotona on vielä liuta tekstejä, esitelmiä ja projektisuunnitelmia, joita värkkäsin eilenkin aamukahteen. Periaatteessa hommat on kuitenkin sen verran mielenkiintoisia, etten viitsi tehdä mitään puolivillaisen epähuomiossa - silti olisi tervettä nollata aivot, ettei ylikuumeneminen polta viimeisiäkin päreitä.

Aamun luennoitsija nosti kuitenkin virneen suupieliin olemalla samalla hyväntuulinen, kriittinen sekä uskomattoman lahjakas (ja tietysti alansa huippu). Vannoin mielessäni kahden tunnin nauramisen jälkeen, että ollessani todella paskassa keississä tuottajana, ajattelen tuota miestä ja hänen asennettaan.

Pitkiä päiviä on seurannut myös turhauttavat pitkät yöt, jolloin silmäilen herätyskelloa ja säpsähtelen hikoilemaan kylmää kauhua: viime yön ainoan nukkumishetken aikana näin unta, että tulin raskaaksi Donna Tarttin kirjan "Jumalat juhlivat öisin" Richardille ja äitini sai potkut virasta sen takia. (?) Oi Freud, tulkitse minua.

Echoes

Käsivarsi näyttää edelleen viilletyltä Lostari-illan ovitörmäyksen jäljiltä. Arpeutumista odotellessa yritän umpeuttaa lepattavat järkiriekaleet ja muistaa olevani lakossa. Unohtaa ne hetket, jolloin on ollut liian kivaa. Kiellän kaiken.

Tämä varmasti onnistuu, jos lenkkeilen vielä yhdenkin kerran Naapurin ohi.

Heikko hullu sekopää ämmä.

"Visualisointia"

Asiaa, ilta ulkona luokan mimmiporukan kera!

Tuossa jengissä tulee aina sekä etuoikeutettu että saamaton olo - kaikki ovat omalla alallaan huippusuorittajia- ja vetäjiä, mutta luokkaporukassa lähes kaikki yrittävät ottaa sitä "johtajan" roolia, vanhasta tottumuksesta. Pääsykokeissa oli vielä karsea kilpailu, mutta nyt voi huomata, että kaikkia kiinnostaa hieman erilaiset jutut. Muutaman kuukauden takaiset Idols-tyyliset pääsykokeet on käyty yhdessä varmaan kaksisataa kertaa läpi; en ole onneksi ollut ainoa, jolla on ollut vaikea päästä siitä psyykkisestä suorittamishelvetistä ylitse. Viimeisessä vaiheessa ei ollut enää kyse taidoista ja työkokemuksesta, koska vain omalla persoonalla oli merkitystä. Eli jos siinä olisi epäonnistunut, se olisi ollut pelkästään itsestä kiinni. Mikä olisikaan ollut karumpi oppitunti vanhalle lellikille, jonka "tehokas oppiminen" on noin 12 vuotta riippunut omasta halusta miellyttää tiettyjä maikkoja? Säälittävää, mutta sisällä ollaan.

Miellyttävää tulla aamuyöstä himaan hilpeässä pissahädässä, kohdata hississä seinänaapurin nuoripari, juosta kiireesti hissin pysähdyttyä omaan kotiin vessaan, ja kuulla samalla, kun jompikumpi seinänaapureista juoksee oman kämppänsä vessaan yrjöämään (=hissikeskustelun perusteella nainen). JES, SE EN OLE MINÄ!

Tahdotko suudella kaulaani porttikäytävässä?

Hormonit ja levottomuus jättivät rauhaan, mieliala on neutraali ja itsevarmuus taas kohdillaan - sain puhelinsoiton, jossa minulle tarjottiin omaa työprojektia vedettäväksi. Itsetunnolle teki oikein kutaa, että minua pyydettiin hommaan. Ei tarvitse itse inistä työn perään, vaan sitä varta vasten tarjotaan - vieläpä tällaisessa työttömyyden kulta-ammatissa.

Voisin taas rakastua hyvään yksinolooni. Heippa.

Ps. Onpas muuten hyvä biisi, Scandinavian Music Groupin uusi
Mustana maidolla kylmänä kuumana.

"Mitä tahansa minusta odotat sitä en ole,
mitä tahansa minusta haluat et taida saada kuitenkaan."

Einmal ist keinmal

Olin suunnitellut makoilevani sohvalla telkkarin ääressä edes Housen uuden tuotantokauden ensimmäisen jakson ajan, mutta vartti ennen ohjelmaa alkoi kuristaa, ahdistaa ja sattua vatsaan. Pakko päästä ulos. Pakko. Nyt.

Muutettuani pääkaupunkiin joitakin vuosia sitten tavoittelin rannalla juoksemisella lähinnä hyvää peruskuntoa, mutta vähitellen siitä tuli toistuva, mielialaa parantava terapialenkki. Viime aikoina se on ollut toisinaan ainoa keino pitää mielen demonit mahdollisimman pieninä. Yhteen lenkkiin mahtuu niin monta kaunista maisemaa: laivojen vilkkuvat valot muuten pimeällä merellä, sateesta kiiltelevät kalliot ja syksyinen tähtipaljous. Paskaa oloa voi itkeä kyllä hetken, mutta se ympäristö ei voi jättää surulliseksi.

Oppia elämään hetkessä, oppia olla kaipaamatta. Jos en kontrolloi itseäni, tämä menee taas siihen, että kaipaan aivan väärää ihmistä, vääränlaista elämää ja vääriä tunteita. Jotain, josta syntyy vain epätoivoa, jos en ota sitä tarpeeksi kevyesti. Tämä on leikkiä, minun pitäisi vain osata jatkaa. Einmal ist keinmal.

Bebete, nyt mennään

Ei enää ikinä viikolla Lostariin.

Toissapäiväisellä keikalla oli hauskaa, bändi veti hyvin ja onneksi olin listalla - paikka oli loppuunmyyty ja ovella kilometrin jono. Keikan jälkeen alkoi kunnon kumoaminen Naapurin ja sen kavereiden kanssa, mikä oli kyllä tavallaan varmistunut jo siinä vaiheessa, kun tiesin lähteväni keikalle yksin. Oma liha on heikoin kännissä, tietysti. Äijäpätemistä, hysteerinen visiitti miestenhuoneeseen ja kossupaukkuja bäkkärillä. Tässä vaiheessa mesosin vielä aivan varmana, että "jumalauta mähän menen huomenna sinne korotustenttiin aamukasilta."

Matka jatkui Lostariin, jossa ensimmäiseksi törmäsin päistikkaa tuulikaapin lasioveen ja pääsin siitä huolimatta sisälle. Poken harkintakyky oli ilmeisesti yhtä huono kuin omani. Todellisuus iski taas vaihteeksi naamalle seisoskellessani juomineni savuakvaarion ulkopuolella, jossa känninen Naapuri iski rööki suussa jotain blondia hyvin huonolla menestyksellä. Itsekunnioitus piipitti vastalauseita, että nyt menet kotiin nukkumaan ja unohdat nilkin. Kuitenkin, ajattelin niitä nihkeitä itkuisia kotimatkoja baarista, jolloin olen näyttänyt sukupuuttoon kuolevalta pandalta, ja päätin olla tämän kerran välittämättä. Tilanne kärjistyi lopulta ensimmäiseen statuskeskusteluun, joka oli sisällöltään aika ennakoitava. Ei haluta sitoutua, ei seurustella, tulee jotain jos on tullakseen. Koska olen neuroottinen ja sitoutumislakossa, olin jopa helpottunut tästä. Kuitenkin se häiritsee ihan liiaksi jos äijä yrittää pokata muita naisia minun läsnäollessani. Raja on usein häilyvä, mutta se ylittyi tuossa tilanteessa.

Päädyimme lopulta Naapurin ja sen kaverin kanssa naapuriin yöksi. Pienen avainepisodin takia perseensä repinyt talkkari joutui avaamaan alaoven ilman housuja - kännissä se oli ihan helvetin hilpeätä (on oikeastaan edelleen), joten reiluuden perikuvana nauroin kaksinkerroin, kun Naapuri sai häätöuhan.

Herätyskellon soitua tajusin nukkuneeni 20 minuuttia, lopettaneeni dokaamisen tunti aikaisemmin ja LÄHDIN SIITÄ HUOLIMATTA KOROTUKSEEN. Kömmin entiselle koululle ympäripäissäni, huonona esimerkkinä niille raasuille, joille koe oikeasti merkkasi jotain. Tutkinto on kuitenkin suoritettu, joten alkuperäinen ilmoittautuminen oli vain typerää pilkunviilausta. Tietysti tämä oli juuri se päivä, kun vanhat opettajat tulivat kyselemään kuulumisia ja minä haisin elämäntapaspurgulta. Kavahtamisen pystyi näkemään. Kaiken lisäksi sain edelleen hysteerisiä hihityskohtauksia. Itse koe meni sinne päin, keskittymiskyky kun ei ole kännissä mitenkään järin skarppi.

Vietimme myöhäisen darra-aamiaisen lähikahvilassa edeltävän illan porukan kanssa, jonka jälkeen koin ehdottomasti parhaita kahdenkeskisiä hetkiä Naapurin kanssa. Ei paineita siitä miten pitää olla, ei turhia jutteluja, pelkästään puhdasta yhdessäoloa. Pitkiä katseita, virnuilua ja sängyssä makoilua. Yksinkertaista mutta niin helvetin ihanaa. Muistin taas, miksi jaksan jatkaa tätä tyhmää venkoilua.

Ylitin itseni menemällä lopulta englanninkieliselle iltaluennolle, jota piti Donald Trumpin näköinen jenkkibisnesmies joka puhui kuin Dallaksen JR. Kotiin päästyäni olin niin tuhannen väsynyt, että menin ennen yhdeksää nukkumaan, äärimmäisen harvinaista mutta luksusta.

En tajua miksi järki ja tunteet sulkevat pois toisensa, ainakin itselläni. MIKSI? Jos joku suhde on järkevä, en varmasti tunne tarpeeksi ja jos taas tunnen jotain toista kohtaan, en osaa olla järkevä. Eli kaikesta huolimatta pidän eniten siitä kaikista ääliömäisimmästä, tunnevammaisimmasta mulkerosta.

Grace

Ei ei en tajua miksi aina kaikki feidaa tai sairastuu, kun tarvitsen johonkin oikeasti seuraa. Sain nimen listalle tutun bändin keikalle, johon haluan todella mennä, mutta kaverin saatua tämän syksyn räkähirviövirus joudunkin menemään yksin. Tai tietty voin jäädä kotiin. On niin säälittävää selata kännykän puhelinmuistiota, josko sieltä löytyisi joku potentiaalinen seuralainen, soittaa pari puhelua ja kuulla masentavan realistinen kiljaisu useasta eri suusta:

"MAANANTAINA ULOS, ootsä hullu?!"

Yleensä pidän jopa enemmän asioiden yksin tekemisestä - esimerkiksi leffassa käyn lähes poikkeuksetta yksin, ja lenkillä myös. Ainakin saa mennä katsomaan sitä mitä lystää ja valita reitit juuri niin kuin tykkää. Mutta keikoilla ja baareissa yksin seisoskelu on sellaista kaurismäkimäisen ankeaa elämättömyyden illuusiota. Ainoa plussa siinä on muiden ihmisten tarkkailu, jota tulee muuten harvemmin tehtyä.

Mutta jos halajan tänään vielä keikalle, niin täytyy lopettaa ininä, ryhdistäytyä henkisellä väkipakolla, marssia keikalle ja vetää kaksi GT:tä äkkiä nassuun. On se hymyksi ennenkin muuttunut.

Leikkikaveri

Uskomatonta.

Naapurin Kultakutri, harvahampainen pikkumimmi, jonka iän voi laskea yhden käden sormilla, selätti minut sanattomaksi viidessä minuutissa.

Parin metrin kävelyn jälkeen tarkkaavaiset pienet sinisilmät kääntyivät ylöspäin:
"Mulla on kotona paljon leluja!", mimmi totesi.
Sitten voin vannoa, äänensävy muuttui todella uteliaaksi ja epäileväiseksi: "Ootko sä käynyt meidän kotona?"
Hmmmm, paha. Pidin pienen ajatustauon, käänsin katseen pois Naapurista ja totesin mahdollisimman tyynesti:
"Olen käynyt."
"AI MIKSI, mitä sä siellä teit?", mimmi kysyi silmät pyöreinä.
Niin, mitä teinkään? Olin päiväkahveilla? Leikin isin kanssa?" Lopulta kokosin itseni ja sanoin todella lapsiystävällisesti:
"Olin ihan vain kylässä teidän kotona."
Just ja huhhuh. Mutta kävelyllä oli oikeasti hauskaa, ehkä Naapurista tulee vielä joskus ihan pelkkä tavallinen naapuri.

(En usko tuota itsekään.)

Töissä oli tänään yhtä helvettiä, hirveä ruuhka koko ajan ja tiskin takana henkilökuntavajaus. Eräällä osaston nuorella miestyöntekijällä oli taas mystinen "lauantaiflunssa" - kestää päivän, mutta eihän kuumeessa voi tulla töihin. Käsittämätöntä, ovat muutkin olleet toistuvasti krapulassa duunissa, eikä kukaan ole kuollut siihen. Yhdessä vapiseminen on aliarvostettua, joukkokanuuna on yllättävän hauskaa. Jokalauantainen elävien kuolleiden osasto, mutta minä kyllä diggaan.

Paska ilta

Se olinkin sitten minä, joka oli siellä tupareissa heikoimmilla.

Yksinäinen sohvannurkka - toverit olivat kaikonneet eri syistä viereltäni jo kauan aikaa sitten - huulilla lasi sekä punaviiniin taittuva, kaikenymmärtävä hymy; entinen pakkomielteisen rakkauden kohde, umpirakastuneena, viereisellä tuolilla kahdestaan uudestaan tyttöystävänsä kanssa. Hetken aikaa kuuntelin, nyökkäilin ja lopulta nielin ylpeyteni: kysyin mimmiltä, mitä hän tekee nyt, tulevaisuudessa ja miten menee yleisesti - blaablaablaa. Hymy säilyi sen pakollisen viisi minuuttia, sitten pakenin vessaan oksentamaan niellyn ylpeyteni ulos. Olisinkin ollut kännissä.

Leijonamieli lähti tilanteesta pois kanssani hetkeksi. Monta rappusta alas, sitten kommentti: "Onks toi se uusi? Kyl sä oot nätimpi kuin se." Jos se vittu olisikin siitä ulkonäöstä kiinni. Yritin pitää itseni kasassa seuraavaan kulkuneuvoon asti, hengittää normaalisti häiritsemättä vammasydäntä. Kun se ei onnistunut ja kengännauhani oli katkaistu, päätin lähteä ennen aikojani. Leijonamieli yritti hetken huhuilla minulle, muttei lähtenyt perään. Se pieni mutta helvetin merkittävä ero tyttöjen ja poikien välisessä ystävyydessä. Kotimatka oli taas yksi tie helvettiin, mutta valitettavasti se on tehty ennenkin.

Huomenna töitä sekä, tadaa, kotiseutuesittely Naapurille, sen pikku Kultakutrille ja koiralle. Perverssiä kyllä, odotan innolla.

Exclusively

Huomenna Doriannalta lähtee pää irti.

Luvassa on entisen opiskelukaverin tuparit, joihin on tulossa Ex.A nykyisensä kanssa (ruma ero aikaa sitten, ei puhevälejä) ja Ex.B:n (viimeiseni) eksä, joiden eron ilmeisesti/kuulemma/todennäköisesti/vitustakominätiedän aiheutin. On paskat ja neuroottiset fiilikset tästä kuviosta jo valmiiksi, ja vaikka julistin kuukausi sitten etten ole missään nimessä menossa, jouduin illan isännän painostuksesta myöntymään. Aion kiinnittää itseni erikepperillä ja jeesusteipillä tovereideni kylkeen, ja kun veriveljeni Leijonamieli kysyi täysin pokkana josko tahtoisin mennä aikaisemmin ennen heitä, vinguin ehdottomat vastusteluni ja jouduin myöntämään oman pikkumaisuuteni ja lapsellisuuteni.

Suunnitelmissa on muistaa hengittää, näyttää hyvältä, leikkiä hilpeää ja olla erityisen välinpitämätön. Tai sitten vedän lärvit, oksennan nuoriparin sohvalle punaviinikoristelun varmistaen sen, että lennän varmasti ulos eikä takaisin ole asiaa. Ajatus tuntuu groteskiudessaan aika hyvältä.

Silti, jos en selviä tästä:

Kukkien pitää olla hautajaisissa punaisia, tarjoilijat saavat kantaa surijoille litratolkulla ranskalaista punaviiniä sekä suuria juustokönttiä, ja arkun päällä jousikvartetti vinguttaa Sibeliuksen Andante Festivoa, ihan näin Jeanin 50-vuotiskuoleman johdosta. Voin arkusta virnistellä hyviä bileitä ruusu hampaissani - elleivät eksät eksklusiivisesti pelaa edelleen jalkapalloa kallollani.

Sacrifice

Kuten noin puoleen Helsinkiin on tähänkin ruhoon flunssa tuloillaan. Luennoilta päästyäni vajosin sohvanpohjaan ja aivastelin parin metrin päässä olevat huonekasvit heilumaan. Huomenna on myöhään yöhön kestävä opintoekskursio, ja puolet ryhmästä rykii samaa räkäpaskaa - tulee hilpeä parin tunnin automatka.

Fyysinen alennustila pakotti myös henkiseen sellaiseen, ja tuijotin melutoosaa peräti kaksi tuntia. Olen jotenkin äärettömän huono katsomaan nykyisin telkkaria, jotenkin turhaudun sen passiivisuudesta ja keksin jotain kehittävämäpää tekemistä (jep, pasianssi ja tetris ovat todellisia aivon aktivoijia). Illan Subleffa The Banger Sisters viihdytti vaikka olikin aika tyypillinen jenkkimömmö. Sain kunnon kröhänaurut kohtauksessa, jossa kaksi vanhaa bändäriä tutkivat picket fence -unelmatalon kellarissa polaroideista koottua "Rock Cock"-galleriaansa ympäripilvessä. Asiaa!

En halua myöntää tarvitsevani mitään tai ketään, mutta on myös niitä iltoja, jolloin sohvanpohja ja Finnrexin syövyttävät päähän ihon ja limakalvojen kautta negatiiviset ajatukset omasta heikkoudesta. Parempi nukkua ennen kuin todellinen itseinho moisesta mielen heikkoudesta alkaa. En kaipaa en halua älkää kysykö se menee huomenna ohi.

Huono ihminen -päivä

Jotkut "asiakaspalvelijat" osaavat olla kyllä yksiä helvetin masentajia. Taannoisesta naapurikyläilystä johtuen jouduin tänään käymään apteekissa hakemassa jälkinapin. Pitkän jonotuksen jälkeen ilmaisin tarpeen ehkä eilen valmistuneelle nuorelle miesfarmaseuttinilkille, joka kallisti päätään, virnisti ja totesi päin naamaa mitä kauneimman palveluhenkisen korulauseen:

"Ja tämän käyttö on varmastikin Teille tuttua?"

Kiitos luottamuksesta. Hetken aikaa kelasin, että olinko kenties pukeutunut verkkosukkahousuihin ja nahkasaappaisiin, mutta suorat housut ja jakku eivät herättäneet itsessäni ainakaan mitään villejä seksifantasioita. Näytin ilmeisesti sen verran häkeltyneeltä, että nilkki punastui ja papatti monotonisesti käyttöohjeet. Oksettaa ja huimaa ja kaikkea paskaa, kärsi nyt siinä. Koe fyysinen oppitunti omasta tyhmyydestäsi.

Kotimatkalla selittelin itselleni, ettei toinen käyttökerta tee napista vielä mitään reseptilääkettä, ja että pidän vain "vastuullisesti" huolta siitä, etten sikiä ennen aikojani. Kokemukseni Naapurista kun ovat sellaiset, että sen kyky lisääntyä perustuu joko katseen voimaan tai johonkin hyvin perverssiin henkeen. Parempi minimoida riskit.

Inspiroiduin kuitenkin "huono ihminen" -päivästäni sen verran, että päätin käydä samalla kirjastossa maksamassa syntilistani pois. Muuten suhteellisen normaalia toimintaa, mutta olen välttänyt kaupunginkirjastoa kohta kaksi vuotta maksamisesta koituvan nöyryytyksen takia. Harmaan ja vapisevan kirjastotädin silmät laajenivat, kun kone päräytti piipin viidenkympin rästeistäni. Paljon pahoittelevaa pepsodenttia ja visa vinkui. Pysyypä lähikirjasto budjetissa vähän aikaa.

Mukaan tarttui puhdistetun omatunnon lisäksi Tarttia, pino oikeasti hyviä levyjä, sekä muutama ysäriklassikko kitchinnälkään. Ja todistaakseni olevani edes hieman innostunut opiskelija, lainasin materiaalia ensi viikon esitelmään taiteenlajista, josta tiedän suurinpiirtein yhtä paljon kuin ydinfysiikasta ja riisinviljelystä - tai järkevästä etukäteisehkäisystä ja kirjaston palautusaikatauluista.

Naapuri

Vittu sillä oli siellä laminaattilattia.

Sievä, tilava ja valoisa yksiö, johon oli aseteltu nätisti samaa sarjaa olevat kaappisarjat ja valokuvakehykset, joissa hymyili sukulaisia, astiat kaapissa äidin ja exän järjesteleminä. Hymypoikapatsas hyllynreunalla. Neitseellisesti juuri remontoitu ja muutettu. Ja ihan lähellä omassa himassani haisee tiskiläjä, sotkun alla muhii kulunut muovimatto ja seiniä vuoraa rumat ja repaleiset tapetit. Hei, minä olen meistä se, jolla piti olla täydellinen elämä.

Jotenkin olisin halunnut kantaa sen rakkaan, kännisen rähjän samanmoiseen koloon, nuhjuiseen mutta kotoiseen. Nyt tuntui siltä, kuin olisin mennyt harrastamaan seksiä Ikean kuvastoon. Se kämppä viihtyisyydessään ja tervehenkisyydessään teki minusta huonon.

Yö oli säätöä ja sai minut vähän säälimään sitä. Mutta eihän se ollut moksiskaan koko touhusta. Aamu oli sellainen mistä kaiken olisi pitänytkin lähteä; kolme kahvikuppia ja täysi jääkaappi; digiboksi ja taivaskanavia. Mutta aamu teki selväksi sen, että minä en ole sen elämässä niitä päiväihmisiä. Niitä, jotka auttavat muutossa ja joiden kanssa käydään kahvilla. Sillä on kaksoiselämä, ja minä kuulun siihen huonoon puoliskoon.

Anyway, oli tullut jo suhteellisen ikävä. Jos ei muuta, niin ainakin sai nauraa. Kannatti skipata aamuluento. Ehkä en ota tätäkään raskaasti.