Just The Way You Are

Tämä joulunajan tasaisesti ruokittu täyttöporsas palasi tänään tapanina vihdoin haisemasta äidin sohvalta ja suuntasi rantaviivalle. Ai että mikä olo kunnon hikilenkin jälkeen.

Muutenkin mieli on kuin kristallipallo ja Sankarikin palaa parin päivän päästä landelta.

Tulkoon valtava pauhu tai suuri hiljaisuus

Kaksi päivää hiljaisuudessa vietettyäni aloin hahmottaa mikä on turhaa ja mikä tärkeää; mistä aion pitää terävillä hampailla kiinni ja mistä voin päästää irti. Miksi nielisin toistuvasti toisten oikkuja, etenkään jos en ole niitä "ongelmia" millään lailla aiheuttanut.

Minullakin on rajani ja nyt olen vain väsynyt ymmärtämään. Haluan pitää sen aidon ja vilpittömän lähelläni ja sanoutua irti typerästä draamasta ja alituisesta ailahtelusta.

Joulumieltä kaikille! Dorianna meinaa syödä nyt mukavan kinkku-sinappi-voileivän...

Kolme yötä jouluun oli...

...ja sanoimme toisillemme R-lauseen. Se ei ollut ylitsevuotavaa siirappia tai suunniteltua juhlapuhetta, vain pari sanaa ja ihan käsittämätön onnellisuuden läikähdys. Oikeastaan sen sanominen tuntui samalta kuin hyppy jääkylmään mereen, jonka jälkeen huomaakin veteen jouduttuaan sen olevan lämmintä ja kannattelevaa.

Syksyn suurin oppitunti on ollut oppia kärsivällisemmäksi ja sitä harjoittelen varmasti lopun elämääni, mutta verrattuna aiempaan hötkyilyyni olen tainnut sisäistää edes jotain. Ei se nyt alituista viilipyttytilaa tarkoita, mutta pahimmat heilahtelut ovat olleet pehmeämpiä kuin aiemmin ja tietyissä kriittisissä tilanteissa olen pitänyt pääni, jopa nenä aavistuksen verran pystyssä päätöksen tehoa korostaakseni.

Kerrankin olen tehnyt oikeita valintoja, saavuttanut jotain vilpittömän kaunista ja hyvää. Sellaisesta asiasta sietääkin olla ylpeä, vaikka joku leimaisikin pystynokaksi. Ei elämä ole alituista kilpailua, ei siinä ole kaikkea saavaa lopullista voittajaa - ei rakkaudessa, työssä tai ystävyydessä - siksi en käsitä tiettyä nokittelua. Jos haluan jonkun kanssa näistä aihepiireistä kamppailla niin se joku on satavarmasti minä itse.

Eilinen vapaapäivä oli paras irtiotto arjesta moneen viikkoon ja sen voimalla aion jaksaa luovia jouluhärdellin lävitse. Aatto menee vielä nollatessa äidin kanssa, mutta sen jälkeen pitää sosialisoitua uusperheen joulunviettoon.

Hard Days Night

Kemut olivat onneksi mitä mainioimmat!

Muuta ei sitten kuulukaan kuin pitkiä työpäiviä, iltapalavereita, niskaa nuolevia deadlineja ja jaksamispsyykkausta. Sankari on puhelimen päässä ja aloittelee joululomaansa - pyhät ja välipäivät se on landella ja itse kökin kodin ja työpaikan välillä.

Nyt haluaisin vaan että voisin lomailla samalla lailla kuin joskus lapsuudessa. Lukea jotain 1800-luvun hömppäroskaa, käydä luistelemassa lapsuudenkodin viereisellä järvellä, nukkua spontaanisti päiväunia ja juoda teetä keittokulhon kokoisista kupeista. Kaikkea tervettä ja vanhanaikaista - ei juoksemista palaveritapaksilla puhelin korvalla kahvi kädessä läppäri auki sähköpostit vastaamatta plingplong yötäpäivää jokapäivä.

Yök.

It Doesn't Snow Here

Tilanne neutralisoitui heti kun henkilökohtainen hormonihelvettini helpotti, Sankari palasi maanpinnalle ja kohtasimme vähän yllättäen ja spontaanisti keskustassa. Pikaisella kahvittelulla jouluhälinäisen kaupungin keskellä oli oikeastaan sitä samaa tunnetta kuin joskus ensimmäisillä treffeillä, tosin ilman sitä mahanpohjaa kourivaa jännitystä.

Yritän pitää odotuksia mahdollisimman matalalla huomisia juhlia ajatellen, etten sitten pety jos ei menekään putkeen...

I’m Talking And Talking, But I Don't Know How To Connect

Sankari matkustelee jälleen aivan jossain muussa ulottuvuudessa eikä ole läsnä missään mitä kanssani tekee. Kyse ei ole siitä ettemmekö tekisi yhdessä juttuja, vaan siitä tavasta miten se katoaa välillä omiin sfääreihinsä muun lomassa. Tavallisesti se kestää sekunteja ja menee ohi samoin tein, mutta tiettyinä ajanjaksoina (kuten nyt) itsestäni tuntuu kuin yrittäisin verellä ja väkivallalla pitää sitä tässä maailmassa kiinni. Ja tätä tapahtuu vain silloin kun olemme kahdestaan, koska muussa seurassa se on aina se sama charmantti ja supliikki seuramies.

Kuvio johtaa omaan epävarmuuteeni, jolloin alan ensinnäkin puhua kahta kauheammin yrittäen normalisoida tilannetta ja toisekseen alan hakea turvaa ja läheisyyttä, koska se poissaolevuus tuntuu ihan ylitsepääsemttömän kurjalta. Koska nämä harvemmin aiheuttavat mitään parannusta toisen toiminnassa, niin oma vastareaktioni on täysi vetäytyminen. Pysyköön sitten siellä jossain, kyllä minäkin osaan olla hiljaa ja tuijottaa seinään.

Ei kaikkea pidä jakaa, kyllä minä tiedän sen. Mutta nyt elän jatkuvasti uskossa, että olen itse toiminut jotenkin väärin Sankaria kohtaan. Onko se iästä johtuva uskottavuuspula, se että itkin lauantaina omaa heikkouttani vai jotain muuta mitä olen tehnyt tai sanonut. Ei sekään voi olettaa, että olen aina vahva ja iloinen. Perusvireeni on toki nykyään suhteellisen positiivinen, kun asiat kerran ovat menneet niin hyvin, mutta ei se ole pysyvä tila. Minäkin olen inhimillinen ja pelkään välillä ihan helvetisti etten riitä Sankarille.

Itkettää ihan kaikki mahdollinen ja eilinen juhlapäivän ilta meni vähän puihin siksi. Syytän osittain PMS:ää omalta osaltani, mutta Sankarin kohdalla en valitettavasti voi. Nyt voin siis kasvattaa mielessäni hilleristä mammuttia ja kohdata misterin vasta lauantaisissa kemuissa, mikä ei ole lainkaan luonnollinen tilanne. Mutta aion silti vetäytyä siihen asti, en uskalla nyt oikein muutakaan. Tiedän että se purkaa asioita tahollaan ja minä itseäni tänne, mutta jotkut asiat pitäisi pystyä puida keskenämme.

"I need you, you want me,
but I don’t know how to connect,
so I disconnect
I disconnect."

Väsynyt itsepäisyyspäivä

Kiertue peruuntui omalta osaltani, kun kuumetauti iski toissailtana. Nyt on vilunväreistä ja räästä huolimatta helpottunut olo, varsinkin kun sain delegoitua melko kivuttomasti osuuteni toisille.

Pieni väärinymmärrys Sankarin kanssa kirpaisi äsken hieman, varsinkin kun olen kipeä, väsynyt ja yksinäinen kotonani. Mutta nyt se suojamuuri oli oman heikon fiiliksen takia alhaalla, ja ensimmäistä kertaa itkin misterin nähden.

Kyllä tämä on jatkuvaa oppimista, mutta en silti vaihtaisi tätä mihinkään muuhun.

Sisar Hento Valkoinen

Terroristilla ei ole enää mitään sijaa nykyisessä elämässäni, mutta viime vuosien pikkujoulutraditiodraamojen jälkeen sallin itselleni sen, että huomisiin kemuihin osallistuminen tuntuu sentään itsestä vähän oudolta.

Sankari on tosi kipeä ja tuntuu ihan tajuttoman kurjalta lähteä ensi viikoksi taas kokonaan pois. Nyt haluaisin vaan juottaa sille kotona teetä, lukea ääneen ja ottaa itsekin samalla iisisti - tienpäällä istuminen ei kiinnosta nyt tippaakaan.

Huomenna voin tosin bilettää ainakin sen kunniaksi, että koko syksyn väkerretty kirjallinen työ on vihdoin ja viimein valmis ja poissa käsistäni.

Coming Home

Reissu teki hyvää, vaikken ehtinyt hirveästi irroittautua työjutuista ja roikuin tunnin päivässä hostellin koneella sähköposteja hoidellen. Muuten matka meni iisisti touhuten: kaksi teatterikäyntiä, yksi upea konsertti, Visan armotonta pahoinpitelyä, kävelyä enemmän tai vähemmän päämäärättömästi ympäriinsä Ronjan kanssa ja istuskelua kahviloissa kirjan ja tajuttoman hyvien erikoiskahvien ääressä. Olen myös ostanut elämäni tarpeiksi kaikkea Audrey Hepburn -krääsää: yksiöstäni löytyy tällä hetkellä kymmenisen Audrey-aiheista sisustuselementtiä. Jos ikinä tulen jakamaan asuntoni kenenkään muun kanssa niin joudun taatusti luopumaan tästä neitiroinasta.

Kotiin oli sanoinkuvaamattoman ihana tulla - yleensä masennun Helsinki-Vantaan lähestyessä, mutta nyt oli ihan yhtä kiva palata kuin lähteäkin. Mikään ei ollut muuttunut lunta ja merirosvoa muistuttavan Sankarin kasvattamaa partaa lukuunottamatta.

Nyt on vähän siinä rajoilla olenko minäkin tulossa kipeäksi. Päänsärkyisenä ja aavistuksen kuumeisena järjestelin aamulla tästä päivästä etäpäivän ja nyt olen pyörittänyt kiertuehärdelliä verkkareissa ja villapaidassa läppärin kanssa sängyllä maaten ja puhelin korvalla. Joulun kunniaksi huomenna on ihana pidennetty lauantaityövuoro ja sunnuntainakin on töitä, joten ei nyt olisi minkäänlaista varaa sairastua enempää.

Odotan vain että olisi joulukuun puoliväli, kiertue olisi ohi ja syksyn opinnot pulkassa. Edes päivätyö ei ketuta silloin, kun illat ovat vapaita.

Travellin'

Tämä lähtisi nyt viikoksi pois latautumaan ja inspiroitumaan!

(No okei, viimeistään perjantaina nettikahvilaan, ei tätä projektia voikaan jättää hekteksikään oman onnensa nojaan...)

Ever Since I Was Little It Looked Like Fun

Viime alkuviikon lyhyen notkahduksen jälkeen on jälleen pyyhkinyt mainiosti. Ensimmäisen konfliktimme - joka ei edes suoranaisesti liittynyt keskeisiin väleihimme - mentyä ohitse olin varpaillani kaiken toimintani kanssa, niin sanojen kuin yleisen olemisenkin. Typerää sinänsä, sillä kun eilen illalla olin rohkean rämäpäisesti täysin oma itseni ilman sievistelyä tai liiallista sankarinpalvontaa, räjähtivät kemiat aivan uusiin sfääreihin.

Aamulla Sankarin kainalossa maatessani tajusin, että ensimmäistä kertaa joku muu asia on minulle paljon tärkeämpi kuin oma mielivaltainen vapauteni. Sankari ei sanonut "älä mene" vaan "tule ehjänä takaisin". Pidän huolen siitä etten toista niitä vanhoja virheitäni enää kertaakaan ja tältä reissulta myös haluan palata kotiin.

Ja nämäkin vielä:

-Olen laihtunut 8kg viime elokuusta!
-Se paskamainen työprojekti on vihdoin myyty, ja seuraava rykäys sen eteen täytyy nähdä vasta joulukuussa!
-Siisti koti, vihdoin!
-Viikoksi yksin ulkomaahan ylihuomenna! Näen Ronjaa!

Tämä elämä oli sittenkin aika hiton hyvä valinta.

Jonkun pikkuinen

Mä tiesin tämän.

Asiat puhuttiin ja puitiin ja hetkeksi helpottikin, mutta kolme tuntia kuumenneen luurin pudottua putosi myös viimeinenkin itsehillintäni. Kyllä se suhde kestää ja kärsii tällaiset, mutta oman epävarmuuteni takia otan kaiken niin vitun henkilökohtaisesti. Voin sanoa järkeviä sanoja, ymmärtääkin, ja silti tuntuu siltä että olen tässä kuviossa turha statisti.

Kulta, kyllä on yksi asia mitä en pysty edessäsi tekemään. Itkemään.

"Silloilla tuulee, lämpö painuu nollaan, katsokaa tänne nainen ei pysy jaloillaan, mul on kylmä, mullon vaikee olla ja mä teen ihan mitä vaan."

Ex-Files

Mitä vähemmän minä tiedän Sankarin naismenneisyydestä sitä parempi - ja aivan sama toistenpäin. Niitä kansioita ei tarvitse läväytellä auki koko ajan tai leyhytellä detaljeita ympäriinsä. En tarkoita etteikö minua kiinnostaisi: ongelma on siinä, että alan kieriskellä yksityiskohdissa ja vertaan itseäni alituiseen niihin toisiin. Tämän kaiken vältän parhaiten tietämällä mahdollisimman vähän mistään.

Sankari sattui kohtaamaan eksänsä perjantai-iltana juuri kun minä pelleilin lavalla parinsadan silmäparin edessä. Koko show'n oltua ohi poissa tolaltaan oleva Sankari änkkäsi minulle miten se on aivan sekaisin ja lukossa, sen eksä on mennyt pari viikkoa sitten naimisiin ja sillä on koira ja ihana koti ja blaablaablaa.

Naisellinen pikkupiru huusi pääni sisällä että "MITÄVÄLIÄSILLÄONSULLE, te erositte tuhat vuotta sitten, totta kai se on jatkanut elämäänsä niin kuin sinäkin", mutta koska tiedän ajatusteni ja tunteideni olevan täysin naurettavia, lapsellisia ja juontuvan omasta epävarmuudestani, en tietenkään sanonut yhtään mitään vaan nyökkäilin lammasmaisesti ja hymyilin mahdollisimman ymmärtäväisesti.

Ja sitten tämän välikohtauksen jälkeen olikin todella kivaa joutua suoraan siihen sosiaaliseen lässynlässynläähään: "Ai kun te ootte upea pari ja onpa ihana ja komea mies ja miten te nyt tapasittekaan ja ah voih kun on romanttista..."

Taksissa istuessa väsytti ja vitutti eikä kumpikaan oikein sanonut mitään - se ei osannut puhua, minä en osannut kuunnella. Kampaus painoi ja silmämeikki kutitti, halusin vain omaan kotiini, villasukat ja unetonta unta.

Lauantai-ilta onneksi neutralisoi tilannetta, keikka oli upea ja meillä oli vilpittömästi hauskaa. Tiedän, että vain tällä nykyisellä tilanteella on oikeasti merkitystä ja väliä, me olemme yhdessä ja siinä kaikki. Enkä ikinä sanoisi sille näistä ajatuksista, koska sitten paljastaisin sen oman typerän riittämättömyyden tunteeni ja heikkouteni.

Kauneus koskettaa - rumuus sitten sattuu vai?

Tursaspäivä from hell vaihteeksi: yritän ajatuksen voimalla särkeä peilejä kävellessäni ohi, mikään vaate ei istu ja tukka näyttää linnunpelättimen ja koiranoksennuksen risteymältä. Kesästä on pudonnut kuusi kiloa mutta se ei näy tasan missään.

Mutta eihän se vielä mitään! Huomenna pääsen ihan isolle lavalle toimittamaan ehkä maailmanhistorian turhinta keikistelypestiä! Jos näyttää hormonipäissään hevosen peräpäältä niin pitäisi osata ajoissa kieltäytyä kyseenalaisesta kunniasta joutua ihmislauman silmätikuksi.

Yyyh ja buuh.

Meillä on kahdestaan täydellistä, mutta...

tämä ympäristön mielenkiinto alkaa paikoitellen uuvuttaa. Piiri on niin tajuttoman pieni ja jotenkin suhde on herättänyt sen sisällä kohtuuttoman paljon huomiota. Tietysti kaikki suurenee omassa päässäni, koska olen saanut liikaa Naamakirjaviestejä "MITÄMITÄMITÄ"-tyyppisillä otsikoilla. Sankari suhtautuu tähän todella luontevasti olemalla rehellinen oma itsensä välttäen silti yksityiskohdilla mässäilyn, mutta itseäni alkaa helposti ahdistaa puolituttujen utelut. Tottakai olen edelleen sairaan onnellinen, mutta alemmuudentuntoni Sankaria kohtaan korostuu aina jos joku ihmettelee kulmiaan kohotellen miten ihanan miehen olenkaan saanut.

Sillä on kuitenkin nimensä mukaisesti sankarin elkeet ja kultainen kakkulapio suussa, ja pelkään olevani sille lopulta täysin riittämätön. Tietystikään en pysty olemaan objektiivinen, mutta välillä mietin että sen kuuluisi siinä kaikessa täydellisyydessään seurustella jonkun omankaltaisensa A-luokan amatsoonisankarittaren kanssa.

Ja tämä lopputulos X saadaan kaavalla (a + b + c = X), kun
a = huono itsetunto
b = juoruilevat ja kateelliset kyylä-ämmät
c = oma tottumattomuus tällaiseen onneen

I'm No Angel

Ihme tapahtui, työprojekti hurahti vihdoin eteenpäin ja siitä innostuneena ripustin sänkyni jalkopäähän kartongin jossa lukee kissankokoisin kirjaimin:
"Tällä viikolla aion myydä tämän loppuun!"

Oli proggiksen eteneminen ajan jumalien johdatusta tai ei, tuli tämä kuin tilauksesta parin illan paniikkikohtausten jälkeen. Toistuvat itkupotkuraivarit nukkumaan mennessä eivät ole olleet järin miellyttäviä, kun unen saaminen on perustunut vain siihen hysterian aiheuttamaan voimattomuuteen. Perjantainen kohtaus vei jalat alta ja turrutti totaalisesti, mutta vielä pystyin päättämään sen, ettei nyt ole aikaa romahtaa.

Sankari tuntui eilen illalla ensimmäistä kertaa ihmiseltä eikä satuprinssiltä, ja vaikkei pilvihöttö varsinaisesti rakoillutkaan, sai suhde mukaansa aspekteja siitä arkitodellisuudesta. Aina ei ole fantastista ja se kuuluu tähän myös - toisaalta tämän kokonaisvaltaisen euforian rinnalla yhden illan molemminpuolinen kevyt vittuilu ei merkitse mitään.

Lurjus

Mikä järki tässäkin on olevinaan, lykkäilen kaikkea tärkeää tekemistä fiksuina vuorokaudenaikoina ja sitten yöt hikoilen paniikissa tekemättömien asioiden listaa lävitse?

Mutta tietty seison paljon mielummin pää täällä pilvilinnalandiassa kuin deadlainien kaatosateessa. Minä, tylsä kuivan järjestelmällinen urakeskeinen suorittaja.

Jonkun pitäisi vähän potkia perseelle, tästä ei tule muuten yhtään mitään.

Maanantai

Ilman Sankarin loputonta energiaa, järkevyyttä ja järjestelmällisyyttä jäisin varmasti vällyihin makaamaan koko hiivatin lokakuuksi. Tänäänkin jouduin riuhtomaan itseni kiltisti kouluun pari tuntia ennen luentoja ja olemaan muutenkin aamuskarppina mikä on itselleni täysin epäluonnollista. Toisaalta, juuri aamuinen peliaika on se mitä tarvitsen eniten kaikkien typerien velvollisuuksien hoitamiseen.

Käytännössä elämäni mahtuu tällä hetkellä olkalaukkuun ja läppärilaukkuun, ja systeemi on toiminut yllättävän näppärästi. Loppuviikoksi joudun kyllä linnoitautumaan takaisin kotiini, misteri on lähdössä reissuun ja viikonlopun työseminaari edellyttää pitkiä yöunia ja moraalista ryhtiä.

Hohhoijaa. Kirotut syyslomalaiset. Tahtoo kanssa.

Easy To Please

Teksti on jotenkin ehtymään päin, kun Sankarin kanssa menee edelleen niin tajuttoman hyvin ja kaikki muu tuntuu toissijaiselta. Voisin toki kirjoittaa koko ajan onneani yksityiskohtaisesti ylös, täyttää bloginkin sydämillä, hattaroilla ja läskeillä koiranpennuilla, mutta sen sijaan olen nukkunut mitä suloisimpia yöunia ja hymyillyt hangonkeksinä myöhäisinä iltoina kylmän syksyisellä rannalla juosten.

Tietty työt tökkii niskaan kaiken tämän pumpulin lomassa. Joulukuussa on yksi lyhyt mutta rankka duuniprojekti, jonka valmistelu pitäisi olla tässä vaiheessa ties kuinka pitkällä. Ongelmana on kuitenkin se vanha sama, ettei vapaata virka-aikaa pahemmin kalenterista löydy, ja silloin kun pystyisin soittelemaan ja edustamaan, ovat virastot kiinni ja ihmiset tavoittamattomissa. Turhauttavinta on ehdottomasti istua jollain huuhaaluennolla, jonka aikana voi vaan kelata sitä mitä kaikkea fiksua samalla ajalla olisi voinut saada aikaan.

Ensi kuun lopussa pakenen onneksi toviksi ulkomaahan visiteeraamaan Ronjaa ja ottamaan aikalisää arjesta ja sen velvoitteista. Luksusta.

Thank You

Sankari tuli äsken piipahtamaan Jatkovakkarissa ennen kaveririentojaan ja kohtasi Isosiskon pikaisesti. Se viisi minuuttia kertoi itselleni niin olennaisia juttuja ja piirteitä siitä itsestä ja tästä suhteesta myös, että vaikka ilta jatkuikin eri mestoissa oli olo taasen niin typertyneen onnellinen.

Mä olen niin mennyttä naista.

Superpallo

Kävin äsken heräteostoksilla rättikaupassa ja mukaani tarttuivat aavistuksen liian kittanat mustat farkut. Yleensä löydän tyylini Seppälän naistenosaston steriileiltä ja kilteiltä mallinukeilta, ja olen muutenkin hameihminen, joten lahkeet tuntuivat naurettavan tiukoilta makkarankuorilta. Kotona vedin kuitenkin housujen kavereiksi ne aiemmin herätevirheostoina hankitut "teinivaatteeni" mitä olen vahingossa tehnyt (liian kirkasvärinen tiukka turkoosi neule, musta lätsä ja tennarit) ja TADAA, yhdistelmä toimii ja näytän kerrankin ikäiseltäni - tummista silmäpusseista, selluliitista ja homssutukasta huolimatta!

Nyt voisin vielä letittää tukan ja järkyttää illalla Sankarin.

Ai niin, ja ostin myös Maija Vilkkumaan uuden levyn. Suosittelen!

Sut kuulen, sut nään

Syksy vilisee silmissä ennätysvauhtia ja tekemättömien asioiden lista varjostaa muuten niin aurinkoista arkea. Majailen alituiseen Sankarilassa, ja kummankin puheissa vilisee salakavala "me". Tänään minä jäin Hesarin ja aamukahvin kanssa sänkyyn, kun Sankari lähti juoksemaan kylmään ulkoilmaan - voisin elää pelkästään näitä täydellisiä aamuja.

Toki kuvittelen akuankkamaisesti, että nyt on sattunut kertakaikkisen liian hyvä tuuri ja kohta maailma vetää maton alta. Mutta tällä kertaa minä en sössi tätä onneani, en. Se myönsi ottaneensa riskin nuoruuteni kanssa, miten mahdollista onkaan, että mieleni muuttuu seuraavien vuosien aikana. Onhan siinä vissi pointti - minä aion elää opiskeluaikani kuten olen suunnitellut Sankarista huolimatta, lähteä ensi vuonna ulkomaahan, tehdä kaiken kuten itse parhaaksi näen. Ja tottakai on mahdollista, että mieleni muuttuu - jos kuitenkin olisin sen verran kasvanut, etten tekisi mitään päätöksiä missään asiassa yhtä impulsiivisesti ja lapsellisesti kuin aiemmin.

So Why, So Sad

Sairas maailma. Karmivinta eilisessä oli, että päivän (media)kulku oli jo niin tutun tuntuinen - siitä edellisestä tragediasta on vasta niin vähän aikaa. Lehtiretostelu on jotenkin niin kaksijakoista, esimerkiksi Hesarin nettisivun: "Olitko paikalla? Lähetä kuva!" tuntui erityisen mauttomalta ja sairaalta.

Olisiko kunnalisvaaliteema tällä kertaa rahoituksen laittaminen sinne nuorten mielenterveyspuolelle?

Ei enää mitään verovähennyksiä tähän helvettiin, kiitos.

CNN:
"Finland enjoys a strong tradition of hunting and has a high proportion of gun ownership, with 2 million firearms owned in a nation of 5 million people."

Hyi saatana.

Sankaritar

Aivojen tilalla on siirappia ja korvien välistä löytyy pumpulia ja hattaraa.

Ei nyt mitään "alaksäolee"-keskustelua sentään, mutta kyllä se termi tyttöystävä pehmensi viimeisetkin järjen rippeeni.

Katsotaan milloin kykenen muodostamaan selviä havaintoja mistään itseäni ympäröivästä ärsykkeestä.

Pehmustettu syksy

Vietin viikonvaihteen Sankarilassa ja nyt pitäisi jollain ilveellä tottua arkeen ja omaan kotiin. Ja siivota. Flunssan helpotuttua uskalsin jo lähteä lenkkipolulle ja muutenkin tuntuu pitkästä aikaa todella "terveeltä" - kesän lopulla aloitettu dieetti tepsii (eikä edes vituta) ja viime kuukauden alkkistelunkin jälkeen maksa on saanut vähän levättyä.

Launtaina olivat siis varsin juhlavat deitit, mutta sunnuntai vei rauhallisessa välittömyydessään voiton - aamukahvia sängyssä, iltapäiväkävely lähiössä, tallentavan digiboksin antia, minä Hesarin ääressä ja Sankari keittiössä kokkaamassa. Villasukkia, villapaitoja, leffa ja lämpöä. Olen usein karttanut juuri tällaisia överimukavia kotileikkihenkisiä idyllejä, mutta nyt jokin jossain oli taitanut naksahtaa. Ehkä juuri siksi, ettei tarvinnut koko ajan velloa siinä ällösöpössä toisen palvonnassa vaan pystyi oikeasti keskustelemaan fiksuja ja pitämään hauskaa. Sillä on oma elämä ja kuviot, ja se on hiton hyvä juttu.

Oma historia alkaa valitettavasti tökkiä itseä urakalla siinä vaiheessa, kun joku jolla on todella väliä alkaa kysellä siitä. Tiedän niin joutuvani jossain vaiheessa kuseen Sankarin ilmiömäisen hyvän muistin takia - ei niin että olisin joutunut sepittämään sille mitään, mutta näiden piirien leikeissä on muitakin laulavia osapuolia.

And Then You Kissed Me II

Vau.

Vaikka en usko näihin "Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta" -teorioihin yhtään, voin todeta että sellaiset asiat kuin ihastusmisvauhti ja aikakäsitykset voivat olla samassa suhteessa ihan jostain universumin toisilta laidoilta.

Ehkä se on tämän mullekaikkihetinyt-sukupolven asenne, joka on vienyt minut tähän jatkuvaan kärsimättömyyden ja impulsiivisuuden illuusioon. Nyt olisi hyvä oppitunti kerrankin katsoa huomista pidemmälle ja hahmottaa kokonaisuuksia.

Yleensä rysähdän johonkin tyyppiin korviani myöten, elän saatananmoisessa univelassa ja sumussa joko epätoivoisen ihastuneena tai sitten muuten vain epätoivoisena, koska en olekaan tarpeeksi ihastunut. Nyt ehdin kyllä joo rysähtää ja elää sumussa, mutta myös jo luovuttaa pari kertaa touhun jumittamisen takia.

Pelkästään ihmisten ilmoille pääseminen tänään viiden päivän sängynpohjalla sairastamisen jälkeen oli luksusta, mutta ilta huipentui kyllä iltakävelyyn keskustapuiston lävitse. Romantiikannälkäiset saavat hakea sosiaalipornonsa jostain muualta, mutta aika ällösöpöt jäähyväiset tuossa äsken jätimme. Ja kuten edeltävistä kappaleista pystyy ehkä rivien välistä päättelemään, sain kuulla olevani tykätty tyttö.

"Mihin meillä olisi valmiissa maailmassa kiire?"

Ei sitten niin mihinkään.

On My Side

Tänään olen niellyt ällötykseen asti wasabitahnaa irroittaakseni keuhkolimaa, nukkunut semmoisen 12h päiväsaikaan ja tuijottanut puoli tuotantokautta Sinkkuelämää dvd:ltä. Aika aivohalvaus olo siis.

Äskeinen puhelu piristi kuitenkin kummasti - tämä nimittäin sai kutsun Sankarilaan leffailemaan, loppuviikosta keikalle ja ensi viikolla balettiin. Aika hyvä saldo yhdelle puhelulle.

Milloin opin sen, että jutut mikä tuntuvat hetkellisesti hyviltä eivät ole sitä välttämättä oikeasti? Ne omat rajat pitäisi piirtää piirun verran selkeämmin, jos haluan tämän systeemin toimivan, muuten tässä käy todella rumasti.

When Was I Last Home?

Nyt voisin olla valmis päästämään siitä tunnekontrollinkahvasta irti, olla oma itseni ja menettää rysäyksellä jos niikseen on käydäkseen.

Olin reilu viikko sitten Sankarin sitoutumiskammopuheenvuoron jälkeen nimittäin valmis heittämään suhteen rippeillä vesilintuparvea, mutta keskiviikkoisen puhelun jälkeen tapahtui täyskäännös. Tilanne on edennyt positiivisen tasaisesti, ja sen suunnalta tipahdelleet puheenvuorot ja eleet ovat olleet vilpittömiä ja ihania.

Mutta silti, miten voi ensin sanoa olevansa ahdistunut ja seuraavassa lauseessa valittaa sitä, etten ole soittanut ja kertoa ikävöineensä minua? Okei, puhelin toimii molemmin päin, mutta ristiriitaiset signaalit ovat saaneet minut ärsyyntymään koko värkistä enkä halua siihen ensimmäisenä taaskaan tarttua.

Katsotaan päivä kerrallaan.

Fax Me Your Will

Universumi voisi lähettää jotain tolkkua ja elämäntotuuksia allekirjoittaneelle vaikka sähköpostitse.

Haen koko ajan jostain omaa rooliani, mielenrauhaa, rakkautakin tavallaan, mutta olen kaikelle niin saatanan herkkä tai sitten vastapainoisesti täysin välinpitämätön. En jaksa vakuutella siitä miten loistotyyppi osaan olla, mutta toisaalta se toppuuttelukin on väsyttävää. En halua olla kenenkään statussymboli, pelastus tai suojatti, mutten myöskään mikään riippakivi.

En halua, että minulle ollaan velkaa mutten myöskään olla minkäänlaisessa velassa.

Sininen enkeli

Loppukesän suuri työproduktio on ohitse ja nyt pitäisi aloittaa tavallinen arki päivätöissä ja viikon päästä raahautua luennoille. Tavallaan olen ihan innoissani, mutta syksyn aikataulu vaatinee kevyttä nenänvalkaisua ja keskimääräisesti pidempiä yöunia. En väitä etteivätkö paljasjalkaiset merenrantakävelyt oudossa seurassa viideltä aamulla olisi miellyttäviä, mutta päänsisäiset usvakaaokset hallitsevat hieman liikaa toimintaani.

Istuskelimme torstaina iltapalaverin jälkeen tiimin kanssa punavuorelaisessa baarissa, kun Sankari paukkasi täysin yllättäen paikalle. Yllätyksekseni kyseessä ei edes ollut mikään kavereiden kaljailta, vaan täysin yksinäisen satunnainen iltabisse. Pyysin Sankaria liittymään seuraan ja tilanteen oltua pari päivää aikaisemmin treffeillä hyvinkin kuivakka, oli kohtaaminen kaikessa suunnittelemattomuudessaan hyvinkin rento.

Muiden lähdettyä kotiin siirryimme kaksin Lostariin, jossa koin olevani tylsä, mielenkiinnoton ja epätrendikäs. Sankarin paikalle sattuneet lukuisat kaverit tenttasivat suhteestamme, eikä minulla ollut muita vaihtoehtoja kuin vaieta tietämättömyyteni mystiseen hymyyn. Tilanne kärjistyi lopulta siihen, että kaksin jäätyämme Sankari selitti miten pupupöksy onkaan ja pelkäävänsä olevansa minulle jotenkin tilivelvollinen. Eli jos nyt ottaisin kädestä kiinni, niin se olisi rinnastettavisa lupaukseen jostain elämää suuremmasta suhteesta. Otin sen käden käteeni ja sanoin rauhallisesti tämän olevan minulle vain pieni hetki, ei tulevaisuudensuunnitelma tai lupaus mistään.

Tyrmistys oli valtava, kun viimeisen kuukauden pakituksen jälkeen misteri yllättäen riemastui hieman kommentistani, vetäisi minut syliinsä ja antoi Hollywood-tyyppisen kielarin Lostarin baaritiskillä. Monttu auki tuijotin sitä silmiin, hautasin viimeisetkin toiveet tervehenkisestä ihmissuhteesta, mutta tietty tällaisena nautinnonhaluisena ääliönä päädyin leikkimään loppuillaksi sen kainalobarbia.

Eli Sankari teki sitoutumiskammosta tyylikkäästi taidetta, Dorianna teki itsestään hölmön ja molemmat saivat moninkertaisena sen mitä yhdeltä yöltä voi saada. Turha yrittääkään nähdä tällä mitään varteenotettavaa tulevaisuutta ja kyllä se korpeaakin kuin pientä oravaa.

Sitten pitäisi vain päättää palatako lähtöruutuun suoraan vai pelatako peli loppuun asti vaikka tietääkin jo hävinneensä.

Dark Knight

Eiliset deitit Sankarin kanssa olivat niin platoniset ja kaverilliset, että jopa lounastreffit mummoni kanssa ovat keskimäärin kuumempia. Leffan jälkeen menimme nätisti syömään ja erosimme eri takseille, se rutisti lyhyesti ja sanoi klassisen: "Soitetaan!" Ei puheita siitä, että jätetään homma tähän, muttei myöskään mitään sopimuksia seuraavasta tapaamisesta.

Päästyäni himaan toivoin, että olisi tuntunut edes vähän joltain. Todella onnelliselta tai vähän surulliselta siitä, etteivät asiat mennetkään putkeen. Epävarmuus on ehdottomasti inhottavinta - moni asia on natsannut tässä niin hyvin, mutta vaikuttaa pahasti siltä, että se tärkein on silti puuttunut.

Alun pitäisi olla sitä ihaninta pöljäilyä ja järjetöntä tunteenpaloa, ei tällaista junnaamista ja takapakkia. Mutta se on ainakin selvää, että minä en soita ensin enkä odota tältä jutulta enää tosissani mitään.

Bitch Of The Bitches

Oman moraalin rajat ovat jälleen sellaista purkkaa, jota pyörittää ja venyttää sormien välissä tylsyyttään, huvikseen ja nautinnokseen sen kummemmin kelaamatta.

Kaiken järjen mukaan tällä vauhdilla pitäisi oksettaa, itkettää, tuntua pahalta, hävettää tai saada aivan mielettömiä kiksejä, mutta elän edelleen vain sekunteja. Yksi hyvä, toinen huono. Eilistä ei morkkisteta, huomista ei ajatella. Sillä ei ole vaikutusta, en ole kenellekään muulle vastuussa kuin itselle. Kunhan muihin ei satu.

Eri versioita viime vuoden vyyhdistä eri ihmisille, pieneksi tiivistyviä piirejä joiden keskelle en halua sulkeutua, epätodellisen kauniita värivaloja mustuuttaan kiiltävässä tehdasmaisemassa, taskulämmintä viskiä kiviportailta, epäilyttävää kyykkyhyppelyä hysteerisen naurun säestyksellä, tuttuja taksikuskeja, maailman pyytettömin kiitos siitä millainen olen ja mitä olenkaan toisen maailmalle tehnyt.

Näillä univeloilla eletään uskomattomassa happolandiassa.

It's Too Late

Duunipaikan kemut osoittautuivat toissapäivänä aika villeiksi. Sankari oli kutsulistalla, joten jännitin sitä etukäteen ihan homona, emmehän olleet nähneet kunnolla pariin viikkoon. Jännitys osoittautui suhteellisen turhaksi, juttu lensi hyvin ja sain esiteltyä sille hyviä tyyppejä, jopa perheestäni lähtien.

Viiniä virtasi paljon ja juhlat jatkuivat vakkaribaarissa. Vaiheilin työporukan ja Sankarin seurueen välillä, ja päädyin lopulta jälkimmäisen pöytään. Yritin jotenkin suhtautua järkevästi kun Sankarin joku puolituttu, nelikymppinen känniääliöämmä, yritti täysin estottomasti iskeä sitä. Ei edes mitenkään hienovaraisesti vaan tyylillä: "Mä thuun nhyt ishtuu shun shyliin kun shä oot niin ihana." Lähdimme pistäytymään katsomassa yhtä keikkaa Sankarin kanssa, mutta se oli jälleen niin saatanan platonista. Keikan jälkeen lyhyt tilannetsekki kaatosateessa, se ei ole kuulemma ajatellut asiaa nyt ollenkaan ja on ihan neutraali kaikkea kohtaan. Ei siinä mitään, mutta mitä jos minä en jaksakaan olla koko ajan niin vitun neutraali ja odottaa? Argh. Hymyilin nätisti kuitenkin pepsodenttia ja nielin kitkerät ajatukseni.

Palattuamme vakkaribaariin kaulaani kapsahti itse känninen Terroristi, joka kajautti kovaan ääneen: "Dorianna, ihanaa että sä tulit takaisin!" Yritin vähän vaiennella misteriä, ja Sankari katsoi lähentelevää työkaveriani vähän kulmiaan kohotellen. Lopulta Terroristi kysyi Sankarin ollessa tiskillä pääseekö patjalle lattialleni nukkumaan, kun viimeinen juna oli juuri mennyt, "ellet meinaa ottaa tuota Sankaria mukaan". Siinähän nieleskelin ylpeyttäni, vanhoja tunteitani ja toiveitani ja totesin Sankarin lähtevän kotiinsa aikaisen aamun takia. Patjalle pääsee, mutta aikuisten oikeasti vain patjalle. Vähän ajan päästä Terroristi tuli perumaan varauksensa, koska tajusi itsekin sen järjettömyyden - kuten se itse sanoi, "liikaa jännitettä ja liikaa pelissä".

Lopulta pussailin Sankarin kanssa ulkona sateessa pikkutunneilla, josta se jatkoi kotiinsa taksilla ja minä siirryin muutaman sinnikkään kanssa illan kolmanteen baariin. Loppuilta meni tutun sedän kanssa terapioidessa. Vielä viime vuonna samoissa jatkobileissä tilitin sille (samassa pöydässä peräti) miten sen parisuhde on jotain mitä ihailen valtavasti - oli aika karua saada kuulla, että se oli jo siinä vaiheessa kutakuinkin ohitse.

Eilen oli päässä aika hassu olo, nyt on pakko skarpata ja ottaa iisisti viikonlopun duuunirumbaa varten.

Kun silmäni mä auki saan

Meinasin juuri tukehtua aamukahviini vilkaistessani jääkaapin ovea. Joku on runoillut oveen (siis niillä jääkaappirunomagneeteilla) aika suloisen viestin, mutta minulla ei ole aavistustakaan että KUKA ja MILLOIN. Se on voinut olla siinä puoli vuotta tai kaksi viikkoa, harvemmin kun tuijottelen ajatuksella sitä ovea. Eli en pahemmin voi kehrätä: "Hrrr, kirjoititko sä tuon tohon", koska vastaus voi hyvinkin olla epäluuloinen: "En?"

Tarkemmin ajateltuna se voi olla vain Sinatra tai Sankari.

Viesti päättyy vielä sanoihin:
"Luonasi olen."

Vielä kun tietäisi kuka olet.

Nuoruustango

Niin järjettömän vanha ja kulahtanut olo vaikka pitäsi elää sitä nuoruuden parasta kukoistusta ja hehkua glamouria ja glitteriä. Sukupuuttoon kuolevat ryhävalaatkin näyttävät hehkeämmiltä kuin minä nyt. Ei ihme, että Sankari kaulailee Naamakirjakuvissa vetävien rokkimimmien kanssa. Jopa Muori kommentoi eilen baarista lähtöä tehdessäni että "muru, sä näytät nyt ihan aikuiselta".

Eikä peili armahtanut tänään yhtään, edelleen yksi vitun uupunut ja nuhjuinen tursas.

EDIT

Tämmöinen.

I Shouldn't Stay Long

Tänään on sellainen päivä, että päätän tai teen sitten mitä tahansa niin kaikki tuntuu yhtälailla paskalta.

Kohtasin Sinatran baarissa toissailtana duunikinkereiden jälkeen pikkutunneilla. Olin jo teilannut deittiehdotuksen kerran, mutta päätin lopulta tavata misterin ihan välienselvittämismielessä. Vedin henkiset suojamuurit tiukasti ylle, mutta hetken vittuilun ja kiukuttelun jälkeen tutut silmät katsoivat kysyvän tiukasti omiani, ja hän totesi vain tyynesti: "Nyt loppui tuollainen. Sä et ole tuollainen oikeasti."

Kerroin sille lopulta uudesta Sankarista, joka ei osaa päättää mitä haluaa, ja jonka takia yritän olla jälleen fiksu, kiltti ja odottava kunnon tyttö. Sinatra ymmärsi, tsemppasi peräti, ja lähetti huolehtivaisen viestin kotiin päästyäni. Olin heikko, tietämätön ja ulalla, enkä nähnyt mitään syytä miksi olisin alkanut enää esittää jotain kaikkitietävää ja kypsää aikuista - eiköhän se jo tiedä tässä vaiheessa minkä kanssa on leikkinyt.

Miten voi olla sellaisen suolaisen eron maku koko ajan suussa vaikka ei ole missään vaiheessa edes sitoutunut kehenkään? Kuten olen ennenkin huomannut, emotionaalinen ja flegmaattinen itseinho lientyy helpoiten lietsomalla kivenkovaa kunnianhimoa; sisäänrakennettu menestymispaine tekee sen, että tunnemaailman ollessa liian hallitseva on pakko keksiä jotain suoritettavaa ja voitettavaa konkreettisen maailman puolelta.

Närästää tämä tilanne siihen malliin, että olen melko varma Sankarin teilaavan minut viikon kuluttua lopullisesti. Sitten voinkin jatkaa yksinäni rauhassa tätä suurta Miss Skepsis -showta ja rykäistä sen 36-tuntisen projektiduuniviikonlopun tavallisen työviikon päälle.

Grace And Gloria

Viattoman suloisen sinisilmäinen työkaverini avautui minulle elämänsä ensimmäisestä yhdenyönjutustaan:

-Mutta ei se ollut mitenkään epätoivoista tai tunteetonta, mitä olisi voinut kuvitella. Ja hei, kuinka moni yhdenyönjuttu sanoo sulle että "voi kun sä oot kaunis"?
-Kaikki.

Näin meillä.

Uusin sankarini lähti landelle hyvien levyjen, hyvien kirjojen ja toivottavasti hyvien ajatusten kanssa, minä jäin helteiseen kaupunkiin töihin, stressaamaan ja valvomaan unettomana. Upeat lounastreffit päättyivät platonisiin selkääntaputteluihin, joten tilanne ei ole edennyt suuntaan eikä toiseen.

Tajuaisi siellä metsässä nyt ainakin sen, että haluaa ehdottomasti minut eikä huolehtisi mistään epäolennaisista. Olisin erittäin hyvä ellen täydellinen.


...joojoojoo, tiedetään.

Ei kiitos...

-Pankkitilin saldoa
-Tätä klubimusiikkiskenen elitistisintä puristisiipeä
-Keittiön haisevan tiskivuoren purkamista
-Teilausta huomisilla lounastreffeillä

Sehän oli ehtinyt stressata vaikka mitä muutaman päivän aikana, mutta aivan erilaisia asioita kuin minä. En kuitenkaan niellyt sitä lopettamisen yritystä noin heppoisin perustein - ei kaksien treffien ja yön perusteella pysty ahdistumaan noin paljon suhteen tarkoituksesta ja erilaisista elämäntilanteista, ei ainakaan minun mielestäni.

Tämän jälkeen biletimme illan, nukuimme yön yli erillämme ja seuraavana päivänä hän soitti rauhoittuneena ja oli valmis katsomaan miten tilanne hiljalleen etenee. Tästä on hyvä lähteä, ja vaikka ei olisikaan lähteäkseen, on ainakin pohdittu tilanteet tarkkaan.

Kuitenkin kaikki on siinä niin kohdillaan ja haluaisin niin uskoa tähän.

Meet Me At The Wrecking Ball

Oikeassa olin, siinä meni sekin minuutin kestänyt seesteisyys ja tasapaino.

Kaksi viikkoa käsittämätöntä rälläystä, pakkoskarppausta ja yleistä fiilistelyä - nyt on järkyttävistä univeloista huolimatta mahtavat tunnelmat. Muutaman episodin mainitakseni:

-Revanssiriitelin raivoisasti viimesyksyisen Naapurin kanssa heittäen misterin kaksi kertaa ulos
-Ystävystyin huipputyypin kanssa
-Leikin pahaa noitaa, kun naapurin musta kissa rakastui minuun päättömästi ja seurasi ympäri kyliä
-Koettelin huolettomana maineeni rajoja ja arvostin elämääni siitä huolimatta todella paljon

Ja nyt olisi pienenpieni mahdollisuus onnistua, ehkä. Olisi oikeat treffit ja Aivan Mieletön Ihminen. Kun en nyt vaan sössisi tätä. Se skeptinen ihmissuhdenihilisti sisälläni on kuitenkin aivan varma, että mies teilaa kaiken ennen kuin mitään on alkanutkaan. Niinhän se yleensä menee näin ideaaleissa tilanteissa.

Huomenna töihin, puheääni olisi kiva saada ennen sitä.

Raise Your Hopeful Voice

Viime päivät olen elänyt vain itselleni, täysin rauhassa, niin että on tuntunut hiljaisella tavalla hyvältä. Nyt onkin yllättäen vähän vaikeaa lähteä kotoa pois tämän lyhyen mutta sitäkin levollisemman seesteisyyden jälkeen.

Eilen Ronja jäi yökylään leffaillan jälkeen ja öisellä kävelyllä oli ihanaa puida elämäntilanteita, valintoja, ihmissuhteita ja niitä tiettyjä romanssiedellytyksiä. Myöhemmin aamuyöstä Leijonamieli toi keikkansa jälkeen meille suklaadonitsit pakollisen ristikuulustelun hinnalla, vaikkei saanutkaan kuulla niitä "parhaimpia" misuoivalluksia.

Tässä nykyisessä/juuri päättyneessä "suhteessa" en pelkää miltei lainkaan omien tunteideni haaskaamista tai niiden naurettavuutta, koska koen saaneeni siitä sellaista spesiaalia henkisesti ja emotionalisesti, että olen jäänyt plussan puolelle. Paljon pelottavampaa on ajatella, että olisin pedannut ja maannut maineeni liian rumasti omaa uraa ja tulevaisuuttani ajatellen.

Nyt tämän parin päivän seisahduksen jälkeen pariksi viikoksi rälläämään sekavien tunteiden, fiilistelyn ja univelan maailmaan. Täysi irrottautuminen arkitöistä, Sinatrasta, perhekuvioista ja Helsingistä hetkeksi - parhaaseen mahdolliseen aikaan.

Toiveikkaasti kaikkea kohtaan.
Korvat pystyssä.
Palataan.

The Willing Victim

Ihan mahdoton meininki jälleen, koko ajan tapaaamisia ja synttäreitä ja jatkoja ja vaikka mitä kivaa. Ensi viikot reissaan ja palattuani matkoilta alkaa se rento työ (=vain puoli päivää, illat vapaita ja ne menevät yleensä tuotantoporukan kanssa istuskellessa). Tipaton syyskuu, anyone?

Eilen illalla kutsu kävi kahteen paikkaan, Sinatran ja työkaverinsa seuraksi keskustakapakkaan ja myöhemmin Pepin vanhentumiskemuihin. Olin aivan järkyttävässä humalassa, mutta Sinatra oli kyllä vielä pahemmassa. Seilattuani eestaas kahden baarin väliä hypäten väärään ratikkaa - keskustan tietyömontusta oli vaikea ottaa selkoa promilleissa - päädyin takaisin Sinatran kainaloon. Muu seurue ei kysellyt, mutta oli hieman monttu auki. Tänään päivällä tyypit kuitenkin tulivat moikkaamaan työpaikalleni, olivat oikein mukavia eivätkä kyselleet mitään - en sitten tiedä onko Sinatra joutunut pahasti tilille.

Aivottomana ja spontaanina ääliönä on yllättävän hyvä olla. Yöllä yritin tilata numerotiedustelun tytöltä taksia. Sinatra otti paidan pois kaatosateessa kotipihallani, koska se oli niin hieno sade kuulemma ja se piti kokea iholla, minä kikatin katketakseni tätä hölmön näköistä patsastelua. Aamulla heräsimme siihen, että sängyn päälle tippui taulu. Kaikesta tästä huolimatta nämä ainakin toistaiseksi viimeisiksi jääneet yö ja aamu olivat äärimmäisen nastoja. Ei jäänyt mistään muusta paha maku suuhun kuin ehkä siitä viinasta. Ja siihenkin auttoi paras darrasushi.

Ja päivän muut aiheet lyhyesti:
-Von Hertzen Brothersin levy on upea ja tajuton. Ja suomalaiset ostavat sitä! Täällä ilmeisesti on kuin onkin jossain puskissa niitä tyylitajuisia kuuntelijoita...
-Löysin hyvin istuvat farkut (ihme), jotka olivat myyjän mukaan juuri "aikuisen naisen makuun ja tyyliin sopivat".
-Minua veikattiin eilen 35-vuotiaaksi. Tämä ja edeltävä kohta yhdessä ovat aiheuttanet epäuskoa omaa pärstää ja persettä kohtaan. Kaikki leviää, niin se kai sitten on.

Long Day Is Over

Pari viimeistä viikkoa ovat sosialisoineet hyvässä ja pahassa - intensiivisyyspuuskan jälkeen on ahdistavaa olla yksin kotona ilman että kaipaan koko ajan jotain. Vakkariseuraa, Sinatraa, töitä, siivottavaa sotkua, sitä perusolotilaa ennen tätä suhdetta. Tietty sitä voi iltapuhteikseen juoda pari lasia punkkua, katsoa hyvänmielen leffoja, tehdä kokovartalokuorinnan ja kasvonaamion, mutta ei se naamiokaan niitä otsassa seisovien kyrpien Alppeja peitä.

Sitä kun on koko elämänäsä ajan tehnyt tarkoittamattaan itsestään vanhempaa; sinne alkuun ja vanhaan on mahdotonta palata. Tässä olen minä, tällainen minä olen, tällaiseksi tullut ja tällaisista ihmisistä pidän. Tunnemaailma on toki edelleen monilta osin sekopääteinin tasoa, mutta viime aikojen tapahtumat ovat olleet sellaisia, että toivon ettei edes seitsemänkymppinen isoäitini ole joutunut kokemaan vastaavia.

Viime yönä en halunnut kirjoittaa tänne. Päiväkirjasta löytyi kuitenkin aamulla seuraava lause: "Muista kuitenkin huomenna, miten loukattu olit seisoessasi sen baarin lasiseinän toisella puolella sille yksinäsi vilkuttaen."

Mitä minulla tuohon olisi lisättävää.

Little Miss Sunshine

Vapaapäivän pienet ilot:

-12h yöunet, keskeytymättä, yksin
-Lounas sen rakkaimman eksän kanssa, jonka kanssa voin edelleen jakaa vaikka mitä
-Pyöräreissu keskustaan
-Pyykit koneessa ja levyt aakkosissa

Mahtava maailma.

Lomaromanssi

Eihän se viimeinen kerta ollut.

Speksithän ovat, että tällä mentaliteetilla tätä voi jatkua vain vajaa viikko, sitten minä häivyn pariksi viikoksi ja palattuani molemmilla on taas kehissä oma arki ja kuviot.

Eikä ole baaria tai kahvilaa tai lounasravintolaa, jossa ei törmäisi jommankumman tuttuihin. Naapureita luimin. Ignooraan lähikahvilan puolitutun myyjätytön virnistelyt. Vältän puhumista tiettyjen kanssa, ettei tarvitse kertoa viimeisimpiä kuulumisia. Nielen mukisematta kavereilta saadun perverssien suhteiden kuningattaren tittelin.

Vielä vähän aikaa niitä kauniita aamuhetkiä. Väsyttää vain tämä valvominen.

Hyviä perusteluja

Ja vitut.

Riepoo se, että olin taas aivan liian voipunut ja epäskarppi kaiken sen tunne- ja hormonivellomisen jäljiltä. Tokihan sillä on oikeus tehdä oman vapaan statuksensa puitteissa mitä ikinä haluaa - aivan kuten minullakin - mutta sitä tarvetta en viime viikon jälkeen tajua.

Kylmäkiskoista tuijottelua ikkunasta ulos, kaksi tuntia heikkoa unentapaista eikä aamulla ollut järin jumalainen olo. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, tai sitten ei, tavallaan aika sama. Tilapäistä lohtua se on tähänkin asti kuitenkin ollut. Minä olin hölmö, otin turpiin ja selkään, you know the story. Konkretisoitui totuus ainakin hyvässä vaiheessa.

"Joihinkin juniin olen noussut ilman tietoa määränpäästä
joitakin matkoja tehdään ihan muista syistä
tehdään tuulen takia,
suolan maku iholla." -Jiri Kuronen-

Juhannus

Sinatra tuli tänne ja viipyi kaksi yötä ja tämän päivän.

Tässä on sellaista jännitystä ja intensiteettiä mukana, että on ollut vaikea saada mitään sanotuksi. Ensimmäisiä kertoja koskaan saan kuulla olevani jotenkin ujo ja hiljainen. On aivan ihana nukkua vieressä, maata sängyllä silmiin tuijotellen, rakastella, jutella ja katsoa toisen pelleilyä naureskellen, mutta totta helvetissä tässä tulee itselle sellainen Lolita-olo - varsinkin kun tietää sen morkkistavan sitä alituiseen. Pitäisi osata pitää itseään sinä oikeana, reiluna Doriannana, ei minään pikkunymfinä. Jos sekin pystyisi sitten siihen.

Se lähti landelle kalastelemaan, minä hakkasin pianoa vartin ja päätin sittenkin lähteä äidille grillin ja punaviinin ääreen. Helvetin voimaton ja samalla intensiivinen olo.

Lack of imagination

Hei nyt yksi lobotomia tänne kiitos.

Juhannuksena voisin myös vetää kalsarikännit yksin kotona ja hajottaa loputkin uudet Ikea-huonekaluni.

Taitaa olla hyvä juttu palata huomenna töihin, jos kaksikin vapaapäivää aiheuttaa tällaisen hysterian.

Stay Just A Little Bit More

"Neiti Gray, vietämmekö yön yhdessä?"

Näin kornin nätisti Sinatra pamautti tyrmistyttävän suoran kysymyksensä. Tähän asti kun omat tunneininäni on aina leimattu pikkutytön koomisiksi kännihöpöttelyiksi.

Totta helvetissä olin miettinyt sitä ja pitkään. Hortoilin vieraan pikkukaupungin katuja pitkin pikkutunneilla tavatakseni miehen ja saadakseni vastauksia aiheeseen, ja silti kyseinen kysymys typerrytti minut täysin. Ei järjen hiventä tai muistoakaan nokkelista vastauksista, joita olisin normaalisti viljellyt tai yrittänyt kääntää flirtiksi.

Koottuani itseni sain kuulla motiivit, varoitukset, varmistelut ja vaikka mitkä suojakeinot, että tietäisin mihin ryhdyn, ja ettei jäisi ikävä mieli tai paha olo. Henkinen hedonisti selätti järkiminäni kuten yleensäkin, mutta kyse ei ollut pelkästä fyysisestä nautinnohalusta. Jos joku mies tekee minulle henkisesti hyvää, niin se on Sinatra.

Se oli täyttä nautintoa kaikilla mahdollisilla tasoilla. Oli niin hyvä olla oma itsensä, niin pidetty. Aamulla kävellessäni kämpille eilisillä silmillä ja tukka takussa en tuntenut pienintäkään morkkiksen hiventä. Halusin vain pitää siitä viattomasta tunteesta kiinni edes vähän aikaa.

Tietty illalla kotiuduttuani se skeptinen järkiminä alkoi takoa faktoja päähäni. Miten ikinä voinkaan riittää tähän omana itsenäni? Urpoja deittailtuani tiedän kyllä, että tällaisissa kuviossa on helppo huijata itseään sopeutumalla siihen urpolle kelpaavaan roolin. Mutta nyt olen saanut olla täysin oma itseni, ja se on tuntunut oikealta.

Tietyssä mielessä tämä on sitä aivan samaa älytöntä hyppelyä ja pelleilyä kuin Naapurin ja Pelurinkin kanssa - sillä erolla, että nyt kyseessä on ihminen josta todella pidän, jota ihailen suuresti, ja arvostan pelottavan (liiankin) paljon.

Viva La Vida

DG: "Mä olen jotenkin niin väsynyt metsästämään mitään, ja se sauma parisuhteisiin on vaan heikko."
HM: "Sun sauma on tasan siinä, kun unohdat ne naimisissa olevat ja nelikymppiset."

IHANKO TOSI!

Oli mahtava ilta - vielä kun jaksaisi aamulla pyykätä ennen aamuvuoroa, niin löytyisi Provinssiakin varten puhtaat kuteen. Nyt vaan naurattaa ja hymyilyttää liikaa.

It's OK by me

Pihalla on taas yksi vitun villisafari. Vaikka lokkien kirkuminen olisi kuinka runollista tahansa, ei ole kiva törmätä aamulla kotiovensa edessä naapuritalon kymmenvuotiaaseen poikaan, joka itkee vuolaasti jouduttuaan lokkien jahtaamaksi. Siinä sitten talutin pojan rauhallisesti kotiinsa, vaikka olin itse kauhusta jäykkä ja huidoin toisella kädellä siipipariskuntaa kauemmas. Syke ehkä 200.

Parin illan takainen Terroristikohtaaminen myrskysi ja rytisi päässä pari päivää, mutta tyyntyi aika nopeasti. Vaikka ilta loppui holtittomiin tunnelmiin, meni se kuitenkin kokonaisuudessaan niin tyylikkäästi kuin mahdollista. Illan jälkeisinä työpäivinäkin kommunikointi on ollut helppoa, hyväntuulista ja luontevaa, ja se jos mikä on harvinaista.

Sinatra lähetti äsken tekstarin ja ilahdutti olemassaolollaan. Viesteily oli kokonaisuudessaan korrektiuden rajoilla, ja luettuani lähettämäni viestit uudestaan tajusin olevani aivan järkyttävä piiloperverssi. Mutta tämäkin menee vähän tämän hiekkalaatikkotyyppisen syyttelyn piikkiin, "no kun toi aloitti". Joku tässä turpiinsa ottaa, ja jos jotain sattuisi tapahtumaan, voin myöntää ettemme olisi toisillemme järin hyvää pr:ää.

Pidättäytyminen on arvostettava hyve.
Kuka ihme siihen pystyy?

Toivotko koskaan toisen omaa?

Kuten Sisko sanoi illan päätteeksi, "sä tiedät sen itsekin, toi on jo ohitse".

Niinpä, ja sehän tässä eniten sattuukin.

Terroristi saapui tänään Vakkariseurueesemme täysin varoittamatta ja yllättäen ja viihtyi poikkeuksellisesti useamman tunnin ja aivan tarpeeksi pitkään saadaakseen allekirjoittaneen täyden tunneshokin ja paskahalvauksen valtaan. Skarppasin ne tunnit edukseni, vittuilin edelleen hyväntahtoisesti nätti valokuvahymy huulilla, mutta yritin myös sitä lämmintä, henkilökohtaista tapaa lähestyä. "Mitä sulle oikeasti kuuluu?" Vastauksessa ei ollut sanaakaan siitä perheonnesta, ei vihjettäkään mistään merkittävästä. Mutta silti se ajatus loppusyksystä, siitä kaikesta hypoteettisesta kateudesta/vihasta/onnesta sen kuviota kohtaan on niin ylitsepääsemätön edelleen.

Senhän piti olla tavallaan ohi, tämän kaiken tunnepaatoksen: tänään itken silti täysin häpeämättä sitä syntymätöntä, kiharapäistä ääliötä, jonka olisin naiivisti halunnut itse synnyttää. Eikä tarvitse edes mainita sitä suhdetta, jonka olisin halunnut sen kanssa pidemmän kaavan mukaan käydä.



Mutta huomenna on kuitenkin aina uusi juustopatonki.

Juhlat

Tasan vuosi sitten oli se maaginen yö. Pussailua Tuomiokirkon portailla aamuneljältä, hiipimistä kengät olalla pimeässä Kaivopuistossa ja lopulta torikahvit aamuseiskalta Kauppatorilla. Se oli minun yöni ja Helsinkini, ja siinä jos jossain oli sitä nuoruuden viattomuutta ja suloisuutta.

Mutta kuinkas sitten kävikään.

Se oli hieno hetki elämässä, hieno mies ja hieno kesä, mutta minä en ollutkaan lopulta järin hieno nainen. Loppunut se olisi joka tapauksessa, mutta niin hienoissa puitteissa sen olisi voinut päättää nätimmin.

Kai se oli sitten se nuoruuden nurja puoli.

Myrkyllinen (sydän)käpy

Näin se taisi mennä:

"Ainoa neitseellinen puoleni on, että vedän satunnaiset tupakkani poskareina."

Ratkaisin päätähajottavan huomis- ja tulevaisuusahdistukseni järjestämällä räjähdyspisteiseen kalenteriini vapaaillan, ja siirryimme työpäivän jälkeen vakkarien kanssa Vakkarin kautta spontaanisti laulamaan karaokea. Isosiskon kanssa tulkitseminen oli mitä mainiointa, ja Hippimuorin ymmärrys tunne- ja miesoikkujani kohtaan vieritti vuoria omatunnolta: Muori on kuitenkin ollut minulle viimeisen vuoden aikana kymmenen kertaa enemmän isähahmo, mitä oma isäni on kymmeneen vuoteen minulle ollut.

On jotenkin paljon helpompi uskoa johonkin universaaliin ylempään voimaan, kuin luottaa siihen, että miesten kanssa tulisi puhuttua keskinäiset tunneasiat lävitse jälkeenpäin. Tämä jos mikä on Terroristin, isäni ja vastaavien ansiota.

Mutta eihän kukaan laita tilille tekojani tai kirjoita mistään henkisistä vaatimuksistani kuitteja: ne ovat täysin oman napani dilemmoja, ainakin niin pitkään kun pystyn elämään itse niiden kanssa. Tänäänkään en itke.

Levottoman tuhkimon banjo

"Ilmoittele kuule sitten kun saat oikean ammatin tai menet naimisiin, niin laitetaan sukurekisteriin!"

Sain kaukaisen sukulaisen syntymäpäiväjuhlissa näin ylitsevuotavan lämpimän ja auvoisen vastaanoton, kun ei sitten saatukaan sukuun uutta ammattimuusikkoa tai yliopistokultapossua. Sain kuitenkin sadistista mielihyvä kieltäytyessäni parin viikon päästä olevista sukujuhlista yksinkertaisella totuudella "on paljon parempaa tekemistä". Mitä sitä verukkeita keksimään. Ennemmin konttaan mudassa pari päivää festareilla ympäripäissäni, kuin leikin niiden tekopyhien lampaiden kanssa sukua jossain fiinissä huvilassa keskellä metsää.

Olen taas vähän väsynyt tuntemaan mitään. Ryven kyllä itkussa katsoessani Cherbourgin sateenvarjoja (juonihan on nyt ihan huttua), mutta millekään liian aidolle fiilikselle en viitsi antaa valtaa. Onhan niitä epäonnistuneita muotinäytösdebyyttejä, epäonnistuneita ulkomaanmatkoja, epäonnistunteita italiaanodeittejä ja ikäeroon kaatuneita ihastuksia ollut ennenkin. Yksi Terroristi tai Naapuri tai Sinatra sinne tai tänne. So what ja not, tähän astikin on tultu: jos ei nätisti niin ainakin kivalla ryminällä innostuneen (toisinaan kyllä vähän väsähtäneen) sonnin tavoin.

On jotenkin korni olo - tämä tuntuu juuri nyt siksi ihan nastalta.

Ne sanoo mua hulluksi, huonoksi mauksi

Tavaksihan on tullut, että juuri ennen ulkomaanmatkaa olen aina sotkenut ja säätänyt, tehnyt typeriä valintoja tai ihastunut vääriin ihmisiin. Eikä se vakavaa olekaan, jos vain laskisin sen henkisen piiskan vähäksi aikaa. Joskus voi olla impulsiivinen ja tehdä hyvältä tuntuvia asioita ilman, että ruoskii itsensä siitä verille.

Nyt tämä ottaa hatkat ja lähtee tuohon ikuiseen kaupunkiin, Roomaan.

But Be Prepared To Bleed

Darramorkkispuitteet ovat kieltämättä oivalliset - makaan sängyllä läppärin kera päälläni ainoastaan t-paita, jossa lukee "Maailmanloppu." Harkitsen lähteväni kohta metsästämään pitsaa.

Eilen oli koulutusohjelman kevätbileet. Paikalla olivat kaikki nykyiset opiskelutoverini, ja stressattuani päivän siitä tuleeko kukaan (sain pojat virittämään kisastudion houkutellakseni paikalle lätkäkansan) olin illalla enemmän kuin helpottunut bileiden onnistuttua hyvin. Mutta mitä ikinä sitä tekeekin, niin aina siellä on joku, joka olisi tehnyt homman paremmin ja haluaa muistuttaa asiasta. Pitäisi olla piirun verran kovanahkaisempi.

Lähdin empimättä jatkamaan Sinatran seuraan iltaa toviksi ja pilkun jälkeen herra kuljetti humalaisen naisen kiltisti taksilla kotiovelle. Muisti pätkii pitkin ja poikin, mutta vikat mielikuvat ovat kutakuinkin itkuisesta ryytämisestä vessanpytyn edessä ja pitkästä puhelinkeskustelusta. Sisällöstä muistan valitettavasti vain lyhyitä pätkiä, mutta lähetetyistä tekstiviesteistäni löytyi todiste siitä, että paljastin sitten itseni täysin. 4-0 Sinatran hyväksi.

Jos jotkut ovat kuin avoimia kirjoja, niin minä olen varmaan sitten joku tajunnanvirtainen äänikirja. Tunteiden kontrollointi olisi kieltämättä aika hyödyllinen taito. Ja ihmissuhteista yleensä: miksi asioista tarvitsee tehdä niin vaikeita? Tähän riittäisi ne neljä taikasanaa toiselta osapuolelta - "sä olet liian nuori." Piste. Siinä olisi nätti loppu jollekin, joka ei edes todellisuudessa alkanut. Hold my hand while you cut me down ja silleen.

Matematiikkaa

Kesän lomaviikkojen lukumäärä: 0
Kesän työpaikkojen lukumäärä: 2 1/2
Burnoutien lukumäärä: ?

Mutta silti...

Festareiden lukumäärä: 3
Kivojen ihimisten lukumäärä: aika monta

Ja mikä parasta...

Päiviä ulkomaahan pakenemiseen: 5

Flow

Oi jos tämän illan voin elää tässä toiveikkuuden ja mahdollisuuksien maailmassa.

Annat.co?

Doriannassa viime vuonna esiintynyt Naapuri (ex-sellainen nykyään) soitti minulle varttia vaille kuusi aamulla ja sanoisinko, että
tämän jälkeen en ollut järin imarreltu tästä kunniasta. Löin luurin korvaan ja kihisin sängyssäni unettomana aamun tunnit. Toinen samanlainen tapaus viikon sisään, ei helvata.

Nyt sitten tiedän miksi pitää varoa sitä kenen kanssa lähtee leikkimään. Ihan kuin sillä ei olisi mitään merkitystä mitä siinä välissä ovat mokanneet. Come on, en ole mikään sylkykuppiolkapää, jolle voi aina soittaa kun omat naiskuviot ovat menneet vituiksi! Menkööt Esso Snack&Shoppiin, jos haluavat ympärivuorokautista- ja vuotista aukioloa ja ymmärrystä.

Kirjoitusvaihtoehtoja

Voi herrajumala.

Blogilista on uudistunut ja, järjestelmä on antanut mielivaltaisesti uudet avainsanat Doriannalle (en näköjään ole ainoa). Myös laskuri heittelee miten sattuu - en nimittäin usko, että lukijämäärä on oikeasti paukannut kymmenkertaiseksi yhden päivän aikana.

Mutta nämä avainsanat, apua.

"Kauneus" - on katoavaista ja useimmiten korvien välissä, ei kuitenkaan tässä naamassa.
"Muoti" - Seppälän steriilit yhdistelmät toimivat lähes aina!
"Shoppailu" - lasketaanko ruokakaupassa käynti?
"Sisustus" - Ikean kirjahyllyn hankinta on ikuisuusprojektini.
"Tyyli" - mieluiten V-tyyli.

Tulipa kuiva ja mielikuvitukseton olo.

EDIT

Aivan mahtavaa, avainsanat vaihtuvat koko ajan! Jos enää ikinä iskee kirjoittamisblokki, voin katsoa miten Blogilista kulloinkin avaa tekstejäni. Nyt teemoja ovat "elämä, ilo, jumala, kirjallisuus, kristinusko, kuolema, lifestyle, parannus, rukous, synti." Aakkosissa näköjään, koska harvoin se noin päin menee.

Neiti Gray Helsingistä valitsee näistä elämänilon, lifestylesynnin ja lopulta kirjallisen kuoleman.

Vaikuttuminen

"Olen rajoittunut omiin saavutettuihin unelmiini, joihin todellisuus on puuttunut, ja tehnyt niistä erilaisia kuin kuvittelin niiden olevan. Rajoja on vain vaikea rikkoa tässä vaiheessa: aika on tehnyt niistä omat ääriviivani."
Kirjoittanut päiväkirjaansa Dorianna, hätinä 17 vuotta.

Miksen kirjoita enää mitään tuollaisella antaumuksella? Kele!

Muutama opiskelukaveri aiheutti tänään lievää myötähäpeää ja vitutusta. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuin joku saamaton besserwisser, joka on huonosti motivoitunut ja syyttää jatkuvasti systeemiä sen vioista, vaikka ne viat löytyisivätkin täysin oman navan ympäriltä. Toki kriittinen saa olla, eikä kenelläkään tarvitse antaa mitään lämmintä kättä kummempaa, mutta voisi sentään käyttäytyä ihmisiksi.

Ammattilaistapahtuma oli muuten loistava, ja sen anti puhuttelee edelleen - noita alan suuria tekijöitä kuunnellessa olen mielelläni se kiltti ja kuuliainen kissanpentu. Sitten voin joskus pitkän ajan päästä olla se pitkäkyntinen ja sanavalmis kovanahkainen kujakatti, joka on menettänyt byrokratian ja maailman kanssa flaidatessa pari henkeä, mutta tippunut aina lopulta jaloilleen. Oppi-isinään tietty ne kovat vanhat kollit.

Näinkin avoimeksi ihmiseksi kuin olen, hämmästyisitte miten paljon joudun sensuroimaan etukäteen ulosantiani. Dorianna on nykyään ensisijainen väylä tilittää niitä sanomattomia ajatuksia, mutta silti joudun koko ajan pitämään tiettyä henkistä raippaa sanomisieni ja kirjoittamisieni yllä. Yksi varokeinoistani on ollut useamman vuoden ajan niin sanottu "lähettämättömien viestien kansio". Ideana on kirjoittaa pahimmissa tunnekuohuissa tekstari jollekin tietylle ihmiselle, mutta jättää viesti lähettämättä. Vitutuksen, rakkaudenpuuskan tai kännitilityksen lievennyttyä seuraavana päivänä on upeaa löytää se viesti lähettämättömänä sieltä kansiosta. Naamakirjaan pitäisi tosin saada se promilleraja, koska suhteellisen uutena ja helppona viestintäväylänä sen emotionaalinen ulottuvuus on itselleni vielä täysin hallitsematon.

"But if you're smart enough you can keep your silence." Hiton hyvin sanottu, mutta osaan sen loppujen lopuksi todella huonosti. Ehkä siihenkin pitää vaan kouliintua kantapään kautta.

Miten tässä käy?

Työkaverini Pilvilinnaprinsessa sattuu muuttamaan tällä viikolla lähettyvilleni , ja on helvetin vaikea niellä tätä uutta naapuruussuhdetta. Henkisesti taidan palata tässä taas takaisin hiekkalaatikolle, mutta kun tökkii kuin pientä eläintä. Ei minun reviirilleni, ei minun rannalleni. Haluan hyväksyä ja tuntea piirini tai olla täysin tuntematon, en sekoittaa ihmisiä, maisemia, ympäristöä. Itkeä kalliolla elämän paskuutta ilman, että on aina riski törmätä

Jos voin olla täällä syrjässä yksin vetäytyvä ja heikko, niin maailmalla voin olla se vahva selviytyjä.

The Lady Is A Tramp

Pohdin tässä miten on mahdollista, että aamulla herätessäni normaalisti piikkisuora tukkani oli kiharoilla? Onko Nukkumatti on päättänyt vaihtaa alaa ja perustanut kampaamon?

Teknologialle kiitos siitä, että sekä Naamakirjasta että kännykästä näkee lähetetyt viestit! Ei olisi taaskaan ollut mitään muistikuvaa monista, onneksi ei sentään mitään hirveitä ylilyöntejä tullut jaettua maailman kanssa. Havaitsin myös, että ylppärilakissani on mitä suloisin pieni punaviinitippa - se tekee kieltämättä neitseellisestä lätsästä ihan katu-uskottavan.

Äsken kävin lyhyellä vappupäiväkävelyllä ja nyt kirjoitan esseetä. Luovaa krapulaa parhaimmillaan.

Kiitos kaikille hauskasta illasta! Se oli myös poikkeuksellinen Doriannan historiassa - vappusadussa kun kohtasivat ensi kertaa kaikki DG:n vakkarinimihenkilöt Hippimuorista ja Siskosta Ronjaan ja Peppiin.

Pidän miehestä joilla on järkeä ja niistä joita katsotaan kadulla

Peluri laittoi eilen viestiä, jossa ehdotti tulevansa kylään. Ensimmäinen reaktioni oli puhdas puistatus ja vastasinkin aika tylysti "ei". Kun tarkentui ettei kyseessä ollutkaan vitsi, päässäni alkoi soida erilaisia solvausmahdollisuuksia. Jätkä kuvittelee egoineen olevansa maailman kuningas ja universumin kuumin tapaus, vaikka totuus on hyvin säälittävä. Hillitsin kuitenkin kieleni, haluan nimittäin pitää hyvät työvälit ja minimoida juorut.

Mutta silti, haloo, kuukausia sitten unohdetun säälihoidon lämmittäminen on vähän kuin laittaisi kuukausia vanhan puuron mikroon! Ei toimi.

Järjeltään ja tunneälyltään vajavaisten miesten pitää näköjään kompensoida omaa mitättömyyttään jollain keinolla, esimerkiksi olemalla hyviä sängyssä. Valitettavasti se ei elämässä riitä sitä yhtä (tai paria) yötä pidemmälle.

Nyt tämä vappuhengetär irrottautuu telaketjuistaan, kuuntelee salsaa, tiskaa niin maan perkeleesti ja suuntaa sitten Ronjan ja Pepin kanssa karnevaalikansan joukkoon. Jei!

Lost In Translation

Nyt olisi kolmatta iltaa tarjolla maksan marinointia.

Torstain tentti meni aika huonosti, mutta läpi ainakin. Kaljoittelimme muutaman ryhmäläisen kanssa sen jälkeen itsemme mukaviksi ja yöllä pääsin väsäämään markkinointisuunnitelmaa seuraava päivää varten (joka on nyt muuten tiivistelmää vaille valmis).

Uskaltauduin myös haastamaan itselleni lounasseuraa "Saaren Sinatrasta". Rispekti on nyt niin korkealla kyseistä henkilöä kohtaan: jotkut on vaan luonnostaan helvetin pro. Sain samalla myös vastustamattoman festaritarjouksen, enkä voisi kyllä tyytyväisempi kesän suunnitelmiini olla.

Eilen iltapäivällä matkasimme Leijonamielen kanssa katsomaan musikaalia Pepin kotikaupunkiin ja vietimme illan valloittavassa laulaja/tanssija/näyttelijäseurueessa. Harvoin pääsee istuskelemaan noin nättien, lahjakkaiden ja näyttävien poikien kanssa. Mojitot kaatuivat nopeasti kurkkuun ja automatka takaisin Stadiin oli tuskaisen pitkä, kun en kehdannut pyytää pissataukoa viivytettyäni lähtöä pikkutunneille.

Töissä oli melkoisen nihkeää. Välillä mietin miten eilen syntyneitä jotkut ikäiseni voivat olla, ja miten naiivisti sitä voikaan elämässään luistella. Arjen ja elämän perusrealiteetit ovat jostain ihan pilvilinnalandiasta. Onhan se kiva ajatella, että voi tuosta vain ottaa asunnon näytöstä, mennä opiskelemaan ja pyytää itselleen lisää lomaa kesälle, kun se normaali kolme viikkoa on liian vähän. Tippuisi nyt turvalleen tähän maailmaan, en jaksa enää kuunnella sitä vitun hihkumista.

Nyt päiväunet, Coppolan leffa ja sitten vähän skumppaa naamaan ja ulos.

Merde

Nyt nyppii ja tökkii ja väsyttää eikä kiinnostaisi tasan yhtään. Illalla on ranskan tentti enkä osaa kieltä läheskään niin suvereenisti mitä annan päissäni ymmärtää. Olisi jo kesä ja terassi ja vapaat illat.

Huomenna pikainen roadtrip Leijonamielen kanssa, jei!

Opetuslapsisyndrooma

Pitäisi ehkä vähän rajoitaa tätä kännipostailua ja -bostailua. Lukijoistakin on varmaan ihan sikahauskaa lukea sunnuntaiaamuyönä kirjoittettuja Pikku Prinssi -lainauksia ranskaksi, kun joku oli saanut päähänsä suomennoksen olevan teennäinen. Olipa taas mukaintellektuelliä.

Pääsin eilen juoruamaan ja viettämään tyttöjen iltaa Isosiskon kanssa töiden jälkeen, ja kierrettiin kolmen Vakkarin lenkki. Sensuroin itseäni alkuillasta ja halusin itsekin uskoa kaunisteluani, mutta loppujen lopuksi päädyin tilittämään totuuden. Sisko on tiettyjen ihmissuhteiden puinnissa ainoa, jonka voin sanoa täysin ymmärtävän - siitähän se on nimensä saanutkin.

Kasvoihin kiinni kasvanut pikkuvanhuus, jälleen rakoileva isäsuhde, Terroristi, ja sitten nämä jeesukset - kaikki jotenkin loksahti paikalleen. Olen maalannut itsestäni sitä pirua isoin vedoin antamatta lupaa tuntea mitään positiivisesti. Voisin antaa vähän niille tunteille tilaa, ilman että alan heti elämöidä kaikesta maailman kieroudesta ja vinksahtaneista ajatuksistani.

Nyt paahdan esseetä huomiselle tuplavauhtia - puhtaalta pöydältä ja selventynein ajatuksin. Niin kiitollinen jälleen kerran.

Babe ja huonot ratkaisut

Ihanteet on aina pahasta, Isosisko on aina hyvästä. That's all I got to say for this moment.

Huomenna luvassa itseinhoa, kieltelyä ja totuuden paikkailua.

La vérité

"Les hommes ont oublié cette vérité, dit le renard. Mais tu ne dois pas l'oublier. Tu deviens responsable pour toujours de ce que tu apprivoisé. Tu es responsable de ta rose..."

Dancing Queen

Ei ei enää yhtään lenkkiesseekotinysväysiltaa tälle viikolle. Joten kävin töiden jälkeen ostamassa uuden koltun (Muori makutuomarina, mahtavaa!) ja nyt vedän pehmeitä pohjia Baileysillä.

Olenhan Dancing Queenja menen funkkaamaan Elefanttiin
Liity seuraan!

Seitsemän yötä

Kunnianhimoisesta aikataulutuksestani huolimatta kirjoitusputki tökkäsi. Luovuuden rajat eivät vaan repeä tarpeeksi tämän opiskelu- ja duuniputken jälkeen sille perjantai-illalle suunnitellulle esseelle. Etenkin näin väsyneenä kielen alituinen vaihtaminen tuntuu liian raskaalta, kun en ole siihenkään vielä kovin tottunut.

Morkkistaa niin perkeleesti etten tähänkään kyennyt.

Vaihtoehtona oli itkeä ja vetää kalsarikännit, mutta järkeilin itseinhoni minimiksi ja menin kauppaan ostamaan sushia. Juoksin myös hikilenkin rannassa, menin saunaan ja uin taloyhtiön jäätymispisteisessä uima-altaassa.

Olo on nyt aika blanco, mutta huomenna olen superihminen.

Näin täällä

Elämä on niin ihanaa.

The Moment I Said It

Ansaitsisin kyllä huonojen päähänpinttymien kuningattaren tittelin. Sitten jos joskus teenkin jonkun fiksun valinnan (vaikka se harvinaista onkin), niin saatan sivuttaa mielessäni täysin todellisuuden ja elää alitajunnassani jotain aivan muuta. Ehkä juuri tästä johtuen unet heittelee taas sellaisissa sfääreissä, että ne kelpaisivat itsensä Freudin märiksi päiväuniksi.

On ihan helvetin huono veto olla tässä maailmassa pikkutyttö, joka on heikkona kohteliaisuuksiin. Mutta tuttuun tapaan aikataulu saa pidettyä minut pinnalla ja tämänkin tunnemössön yläpuolella. Hornby ja Piaf on myös ystäviä hädässä.

It's Cloud Illusion

Ilta yllätti totaalisesti, ja nyt tuntuu niin idioottimaiselta. Vaikka oli hauskinta mitä pitkään aikaan, niin olen aina liian jotain. Liian pentu, liian kokenut, liian surullinen, liian pinnallinen, liian määrätietoinen. Seurasta riippuen aina liian jotain.

"Jos nämä tunteet ovat
pelkkiä ylitse lipuneita kuuroja
muistoja, jotka kuivuvat yhtä nopeasti
kuin ne meitä pyyhkivätkin

mistä minä voin niitä enää vuosien päästä etsiä?



Mene kotiisi kasvamaan.

Still Alive

Back to business!

Rakkaimpani palautui tänään ennätysnopeasti huollosta ja huomattavasti halvemmalla kuin mitä piti - äidin broidi hoiti nörttisuhteillaan, ja lisäsi vielä huomaavaisesti koneeseeni lisämuistia. Nyt kelpaa datailla.

On muuten todella ankeaa hengata kotona ilman televisiota ja tietokonetta, kun jälkimmäisen kanssa on tottunut hoitamaan kaikki työasiat, kommunikoimaan ystävien kanssa ja tietysti viihdyttämään itseään. Hakkasin lähinnä pianoa (purkamattomia tetrisaggressioita), kuuntelin ranskalaisia chansoneita (kuvitellen että elän alkeellisesti 40-luvulla) ja luin viisi kirjaa (unettomuus vaivasi). Mutta jes, kidutus on nyt ohi.

Kouluviikon olen viettänyt kamerastudiossa linssin molemmilla puolilla ja nauranut vatsalihakseni katki ja kipeiksi. Monta räjähdysmäistä Tastula-parodiaa ja ohjaamani erohaastattelu "Yhtäkkiä yksin" vetivät vertoja kaikille conaneille ja opraheille. Kuvauskurssin jälkeen jopa Salkkareissa kiinnosti vain panoroinnit ja epäonnistuneet kuvauskulmat.

Mitä kävi Carrie Bradshawille kun sen kone lakosi?

Itkisinkin miehen perään.

Henkitoreissaan olleen läppärini ainoa virtalähde sanoi viimeiset sanansa käryn ja harmaan savun muodossa. Ipod oli kiinni eikä sen ruudussa lue sanan sanaa eikä kuulu sävelen säveltä. Koneen akku riittää tästä eteenpäin noin tunniksi. Varmuuskopioita ei ole, tosin ehdin heittää tikulle parikymmentä elämää tärkeämpää tiedostoa. Ihannetapauksessa kaikki säilyy ja muuta mukavaa, mutta ei se tässä helvetissä lämmitä.

Mulla ei ole rahaa ja tarvitsen konetta kaikkeen mitä juuri nyt pitäisi tehdä. Voi vittusaatanajumalauta vihaan tätä teknologiaa.

Katsotaan milloin pääsen takaisin.

Dorianna ja luonto

Kevät koittaa ja jokavuotiset kaverini ovat tehneet paluun. Ihanaa!

Taustat:

Olin varhaisteininä kiinteistöfirmassa kesäapurina, eli siivosin lähiöostoskeskuksien parkkipaikkoja ja pihoja joka aamu kukonpierun aikaan. Kesäkuu oli myös noiden maailman uljaimpien lintujen, HARMAALOKKIEN, parasta pesimäaikaa. Koska siivousreittini oli valitettavasti lokinpesän välittömässä läheisyydessä, otti äidinvaistostaan sekaisin mennyt innokas lokkiemo minut silmätikukseen. Joka aamu tuo hurmaava eläin huusi ja uhitteli, kunnes päätti lopulta nokkaista päähäni kiinni. Tukkaa lähti irti ja verta tuli ja Dorianna -15v. itki kuin syöty. Kaikki kun olivat sanoneet, etteivät ne sentään kiinni käy vaikka näyttelevätkin pelottavia.

Ja niin sain ainoan fobiani.

Oli erityisen miellyttävää huomata pari kesää sitten, että rakkaan merenrantalähiössä sijaitsevan kotitaloni katolle pesii joka vuosi kiljuva siipiveikkopariskunta. Sisään kun pääsee vain yhtä reittiä. Kyllä ne uikuttavat pienet Lenni Lokinpoikaset ovat ihan söpöjä, mutta kun ne asettuvat usein makoilemaan siihen ainoan sisäänkäynnin eteen: oma aivotoiminta nollaantuu ja pulssi nousee tuhansiin, kun äitilokki läpsyttelee siipiään suoraan pään yläpuolella.

Joten kevään ja kesän mittaan saatte kuulla varmasti hysteriaani ja tuoreita lokkihavantoja Länsi-Helsingistä. Tänään herra isälokki kävi herra fasaanin kimppuun ja kiljunta haki kauhuleffoista vertaistaan.

(Uusi profiilikuva luontodokumentoinnin kunniaksi: Hitchcockin mestariteos kertoi aikoinaan kaiken.)

Valmista mut

Miten voi olla näin nuori ja tuntea itsensä silti itsensä niin tajuttoman vanhaksi?

Olin äsken työkaverin keikalle ja paikalla piti olla liuta nuorta porukkaa duunipaikalta (ja aika moni oli näköjään sitten kuitenkin feidannut). Meininki oli kuitenkin se, että vaikka olin koko porukan nuorin, niin koin itseni sellaiseksi ikivanhaksi kurpaksi, joka yrittää kuulua jengiin suurella epätoivolla ja väkipakolla. Siinäpä seisoin sitten yksinäni ja kuuntelin todella paskaa musiikkia. Ajatukseni löytää itselleni ajanvietettä (tai mies) tyssäsi siihen, kun itseäni noin 30 vuotta vanhempi työkaveri kävi kourimaan persettäni vaimonsa seisoessa vieressään. Hurmaavaa etten sanoisi.

Ei siinä kotisohvassa oikeastaan ollutkaan mitään vikaa - voisi ottaa parin klassikkokirjan tavoitteen ennen kuin viitsii/jaksaa tuonne radalle taas. Oppisi edes jotain jostain - jos ei elämästä niin historiasta ainakin.

Ilahtunut orava

Voi Ike Ike, nyt kävi huonosti. Kaarina Hazard totesi Stubbista muinoin herran muistuttavan "nököhampaista ja ilahtunutta oravaa". En kävisi kieltämään etteikö uusi ulkomisteri olisi edustavampi ja tyylikkäämpi (ja suomenruotsalaisempi) kuin vanha liimanäppi, mutta ainakin suomalainen media ja politiikka muistutti taas suurenmoisesta viihdearvostaan. Googlen selauspalkki tarjoaa muuten blonditanssijattaren nimeä googlatessa neljäntenä vaihtoehtona "Johanna Tukiainen herpes", kokeilkaa ihmeessä!

Jotenkin oma tulevaisuus vähän hermostuttaa ja tänään mapitin kaikki työtodistukset, tein ansioluettelon ja päivitin CV:n - josko fyysinen järjestys vähän lieventäisi päänsisäistä ristiriitaa. Luultavasti olen kuivilla, mutta jos käy kaikesta huolimatta toisin, niin ainakin olen varautunut.

Melt My Heart To Stone

Oli kyllä ihan paska baarireissu, vaikka keikka olikin ihan veikeä.

Aivan liikaa sellaisia ihmisiä, joita en millään ilveellä olisi jaksanut nähdä, mutta joiden kanssa oli pakko jauhaa. Ja pitikin vielä pynttäytyä: tarkoitus oli punnita omaa vetovoimaa kuukausien henkisen kotinysväämisen jälkeen, mutta sain kontolleni lähinnä ne häiriintyneimmät känniääliöt.

Nyt olen kutakuinkin selvin päin himassa, ja illan paras mies oli ehdottomasti kotiin tuonut taksikuski.

Kelpaa muuten jäädä kotiin nysväämään taas toiseksikin toviksi, kun kerran tuhlasin miltei kaikki rahani tänään Viiskulmassa levyihin. Kuulostaa hyvältä kuunnella näitä tyhjyyttään itkevän tilin tahtiin.

ABC of growing up

Asiat näyttävät paperilla ihan hyviltä.

Kontolle tipahti yllättävä työpyyntö ja tuntui aika muikealta, että vakuutin pelkällä olemuksellani jonkun näin perusteellisesti täysin tavallisessa tilanteessa. Alakin tuntuu taas oikealta, varsinkin kun sitä teoriaa on pystynyt peilaamaan käytäntöön kerrankin kunnolla. Projektien leikkiminen tuntuu kyllä silti välillä aivan idioottimaiselta, niskan päällä kun hiostaa todellisen duunin toteutus.

Ajatus Terrorista on edelleen vähän sellaista aavesärkyä - välillä vihloo se tietoisuus siitä, että se oli nyt todella tässä. Kuitenkin, nyt kaikki on niin avoinna, ihan kuin olisin herännyt johonkin ihan toiseen maailmaan uutena parempana ihmisenä.

Fix You

Ja niin yritin tulla paremmaksi ihmiseksi.

Join pään täyteen ja tanssin sen samointein tyhjäksi lauantaina baarissa Ronjan mainiossa seurassa. Sunnuntaina vietin järkyttävän tehokasta dagen efteriä, luin kaksi kirjaa, runkkasin Myspacestani mieluisan näköistä ja neurosin etukäteen sen kautta tulevaa mahdollista yhteydenottoa - kuulin nimittäin välikäden kautta erään puolitutun enkelipojan kyselleen perääni. Hyvin imartelevaa, mutta myös hieman masentavaa. Sen sarjan pojilla kun on normaalisti huippumalli haussa tai kainalossa, enkä yksinkertaisesti voi painia sellaisen kanssa samassa sarjassa. Sainpa kuitenkin märehtiä edes hetken aikaa jotain muuta kuin Terroristin lisääntymistä.

Aamulla loikin kaupungille tekemään kakkosduunin markkinointihommia ennen tavallista työvuoroa ja olin niin vitun myyvä ja tehokas. Virnistelin muutenkin kestopepsodenttia koko päivän ja iskuhymyilin tyrkkynä kaikille vähänkin sopivan näköisille asiakkaille. Vakuutettuani itseni siitä, että olen elämäni ja sisäisen pikkumaisuuteni yläpuolella (ja näytän mahdollisimman hyvältä ja itsevarmalta), onnittelin ohimennen lämpimästi tulevaa isää. Onhan se hienoa, oikeasti.

Mutta nyt vähän etoo fyysisesti ja väsyttää myös.

Katso, minä opin irrottamaan

Se oli Terroristitarinan loppu.


Holtittomaksi luhistumisen ja täydelliseksi alkamisen suunnat eivät ole vielä hahmottuneet, en ole tehnyt valintaa niiden välillä, en jaksa, en näe, en osaa.

Mitä minulla on.
Mediaseksikäs opiskelupaikka. Kiva työpaikka. Upeita ystäviä. Uusi kaunis takki. Pitkä tukka (kunhan en pura itseinhoani kampaajan tuolissa). Maailma tarjolla ja elämä edessä.

Mitä Terroristilla on.
Vaimo. Koti keskellä metsää. Kiva työpaikka. Kissa (jota pitää vahtia lauantai-iltaisin).


Lapsi.


We live in a beautiful world. Jopa tässä minun sairaassa leikkimaailmassakin todellisuus on tarua ihmeellisempää, vaikka se puoli valtakuntaa meneekin aivan toiseen osoitteeseen.

Don't bother missing me

Matkustamisessa on se huono puoli, että Suomeen palaaminen on lähes poikkeuksetta perseestä. Kodin tuntu on lopulta vain mielentila yhdessä paikassa, sillä kun kukaan ei odota siellä, niin sinne paluu tuntuu aika samantekevältä.

Saksassa oli mahtavaa. Alan massiivinen messutapahtuma pökerrytti kymmenellä jättihallillaan, ohjelmapaljoudellaan ja hyvillä esiintyjillään. Kaupunki oli iso ja likainen, mutta silti viehättävä.

Ja mitä muuta vielä. Pomoni yritti naittaa minua miljonäärikauppiaan Hugh Grantin näköiselle pojalle. Pääsin lehtikuvattavaksi. Viimeisenä iltana istuin baarissa käsittämättömän jenkkiläisen käsifetistin kanssa, joka oli ammatiltaan metsänvartija. Ronja solmi tajuttoman hyvän kontaktin ja tanssi kasarihevarin kanssa hitaita. Huusin ja kiroilin Frankfurtin yössä matkaseuralaiseni kanssa ja lopulta itkin vuolaasti keväisessä kaatosateessa.

Tänään oli kiva päivä palata silti arkeen, olin ihan täpinöissä Ronjan tuurin takia ja muutenkin matkan jälkimainingeissa. Lounaalle satuin Terroristin kanssa samaan aikaan ja siteerasimme Potterin hienointa kohtaa yhdestä suusta.

Haihatti kun tarvitsee uutta haihateltavaa, ja toi oli aikasen mukava sellainen haihatus.

Paras pysyä kotona

"Lallallaa, naulakko kaatuu
lallallaa, lupatarkastaja saapuu
auringossa kylpee
mätä makaronilaatikko
takakumi puhkeaa
seuralaista muhkeaa
taaskaan en saanut
on jälleen upea sunnuntai.

Sunnuntai
vedän verhot kiinni
sunnuntai
vaivun taas unelmiini
naimisiin menen varmasti sunnuntaina
voi kun aina ois sunnun…

Lallallaa, hammasharja pyttyyn
lallallaa, kohokas paisuu lyttyyn
nautinnosta ähkii taas naapurin rouva
ihana rauha
katkeaa videonauha
ei puhelinkaan soi
on jälleen upea sunnuntai." Kitkerät Neitsyet,Sunnuntailaulu (albumilta Paras paras pysyä kotona)

Ei ole tapana pyytää anteeksi

Atlantin takainen psykopaattikanaemo (=perhetuttu/isän entinen hoito) pilasi päiväni niin totaalisesti järjestämällä kunnon shown siitä miten minä olen valehtelija, kun olen "keksinyt päästäni koko suhteen" ja sekoittanut hänen tyttärensä pään moisilla väärinkäsityksillä (tytär itse oli arvannut, käyttänyt minua vain "varmana lähteenä"). Kymmenen vuotta aitiopaikalta sen säälittävän yksipuolisen pyydystysyrityksen seuraamista, heidän tuttavapiirinsä avautumista aiheesta ikään kuin olisin joku saatanan juorujen kaatopaikka, ja nyt minä olen se kusipää. Ladyn mielestä olen siis ihan omasta päästäni keksinyt kaiken. Isänikin on kyllä suhteellisen nilkki - kiva kieltää nyt koko asia, jos sen on jo aikaisemmin myöntänyt. Please, jos olisin voinut mitenkään kersana valita, niin olisin kernaasti jättänyt koko naurettavan farssin seuraamatta.

En todellakaan aio leimautua valehtelijaksi sen perusteella, että se olisi kauniimpaa joidenkin feikki-idyllin kannalta. Piste. Mutta jotain positiivista sentään: enää ei ole mitään velvoitetta olla tekemisissä sen ämmän kanssa. Kansainväliset kohteliaisuusrajat kun on ylitetty puolin jos toisin. Leikkiköön niitä vitun omia "Finland is my life" -harhaisia Kauniita ja rohkeitaan valkoisten säleaitojen paisteessa, minä poltan täällä päreeni, katkaisen kaikessa hiljaisuudessa kaikki yhteydet ja luukutan Pohjannaulaa. Repiköön siitä sitä vitun sisua ja Suomi-asennetta.

"Jos mulla silmät vuotaa, se vain hikeä on." Saatana.

Edit

Ronja täytti siis viikonloppuna vuosia, ja entisten opiskelukavereiden kanssa vietetty kosteahko baarihoppaus päätyi vanhojen suhteiden puimiseen ja tunteiden analysoimiseen. Erään herran aiheuttama tunnerytinä olikin vain hetkellistä hötkyilyä ja menneiden tunteiden päivitystä - ja meni ohi päivässä. Luojan kiitos, en jaksaisi tähän lisäksi enää yhtään epätervettä ja saavuttamatonta ihmissuhdetta.

Pitkästä aikaa voin sanoa, että olen aikataulujen sanelemasta pakosta ollut todella ahkera. Pari päivää liukuhihnatuotannolla analyysejä, artikkeleita ja tekstejä apurahahakemuksia varten. Olen jopa käyttänyt bussiköröttelyt hahmotelmien tekemiseen ja kalenterin täyttämiseen. Rutiinin löytäminen on kieltämättä parantanut ajattelukykyä, enkä ole pyöritellyt puolta tuntia yksittäisiä sanoja ruudulla, kuten normaalisti.

Tuo lumi ei kyllä inspiroi yhtään.
Onneksi ensi viikolla Eurooppaan!

Raja

Tiettyjä ihmisiä ei haluaisi pilata omalla vastuuttomalla toiminnallaan. Syy on yleensä se, että heillä on jotain niin paljon suurempaa tai jotain niin erilaista kuin itsellä: jotain, jota vilpittömästi ihailla. Raja häilyy silti niin epämääräisenä, ja harvoin pystyy erottamaan niitä entisiä ja nykyisiä tunteita toisistaan - Doriannan kehitelty asennetodellisuus on vielä aivan eri maailmaa kaikkeen siihen muuhun verrattuna.

Oman ja toisen tahdon jännite on hajottava, koska tapahtuneen kieltäminen on paras keino selviytyä kaikesta. Minun on kuitenkin vaikeaa sivuuttaa ketään, joka tuntuu Terroristin jälkeen yhtään miltään. Perussarjan "saavuttamaton" saavutti lopulta palkintosijan, mutta todellisuus vie aina mukanaan tiukkojenkin pelien voittajat. Ja niin sen pitääkin viedä.

Takuut loppu

Olin viikon keuhkoputkentulehduksessa ja koneen sisältä pamahti virtapiuhan "alusta". Olen manannut niin maan perkeleesti kaikille kaikkialla, että pelkkä uupumus on aiheuttanut ainakin tilapäisesti zen-munkin tyyneyden. Myös kaljalla saattaa olla tekemistä asian kanssa.

Eilen kirjoitin Isosiskon innoittamana mielikuvitusharjoituksen - tosin hyvin todellisuusläheisesti. Toiveideni metatodellisuus oli lopulta aika itsekeskeinen, ja se toteutumattomaksi jäävä ihmissuhdekin tuntui lopulta päälleliimatulta omien itsensäkehitysunelmien rinnalla. Ehkä se huono mielikuvitus tulee juuri siinä esille, että tiedän kykeneväni muuttamaan itseäni tietyissä asioissa parempaan päin, mutten pysty päättämään mitään toisesta riippuvaa tai edes haaveilla siitä leimattuani sen mahdottomaksi.

Bang bang you shot me down

Liika riehuminen, stressi ja vanhan flunssan väheksyminen tekivät matit ja tepposet ja nyt olen oikeasti kipeä. Kuume sahaa 38-asteen rajalla ja vaikka en ole yhtään räkäinen, sattuu rintakehään niin maan perkeleesti eikä ääni kestä viidenkään minuutin puhelinkeskusteluja. Kaksi tuntia hereillä on maksimi, ja olen vain nukkunut koko päivän. Aamulla lääkäriin, jos saisin sieltä jotain tainnutusnappeja.

Viikon biisi:
Olisikohan Nancy uskonut tuolloin, millaisen merkityksen Tarantino biisille lopulta antoi? Vaikuttavaa.

14.2

Mitä merkittävää silloin tapahtuukaan?

-On paahtoleivän viimeinen käyttöpäivä.
-Matkakortillani voi matkustaa viimeistä päivää.
-Palautan maailman typerimmän esseen - ajallaan.
-Siskopuoli paleltuu penkkarirekkaan, koska ei osaa pukea tarpeeksi päälle.
-Ostan pitsaa ekstratomaattimurskalla ja katson Kill Billin toisen osan.

Jos kukaan (erityisesti joku jenkkitutuistani) kohkaa mitään rakkaudesta, romantiikasta tai muustakaan vaaleanpunaiseen viittaavasta, lupaan oksentaa sinipunaisia ruusunkukkia piikkeineen.

VAROITUS:
Näin äsken ensimmäistä kertaa Kill Billin.

But the only soldier now is me

Peluri sitten otti ja lähti lätkimään eksänsä nurkista, joten sain sen tänne yhden yön riesaksi. Kantani seurustelemattomuuteen vahvistuu koko ajan, ja ylipäätään näiden neliöiden jakaminen vähäksikin aikaa jonkun kanssa on käsittämättömän vaikeaa. Peluri miinusti pisteitään vielä käyttäytymällä hieman kurjasti ja lopulta kuorsaamalla. Niih.

Tällä viikolla on vain opiskelua, edeltävien viikkojen rästien paikkaamista ja joitakin produktiotöitä, mutta duunipaikalle ei tarvitse mennä kuin vasta lauantaina. Isosiskon lainaama Tarantino-boksi kyllä vähän houkuttelee lusmuilun tielle, mutta kunhan en baariin eksyisi.

Viikon biisi on tällä kertaa Suzanne Vegan Marlene On The Wall. Feminististä hemppaa siitä miten seinäjuliste tuijottaa tekemisiäsi ja pitää kirjaa miehistäsi.

Kerro jotain uutta

Jotkut ihmiset on vaan niin vitun daijuja, etteivät millään tajua kilttejä vihjeitä vaikka kuorruttaisin ne marsipaanilla ja mantelimassalla. Koska tosielämässä olen oikeasti niin mukava, nieleskelen hymyillen tätä kitkerää henkistä ämmäilyäni samalla kun kasvatan kyrpävuoristoa otsaan.

Ei tässä mitään muuten, ihan tehokas päivä - Ikea-reissu, pari hiton hyvää luentoa ja antoisa työpalaveri puoleenyöhön. Eikä tämä tästä valvomalla parane, joten katsotaan huomenna uusiksi.

Nyt tää menis ostaa kahvia ja sitten kouluun ja sitten töihin, jooko

Unohdin sitten sen olennaisen jutun, että jos runnon ja rustaan kalenterin aamusta yöhön täyteen, niin mielenterveyden kannalta iltakymmenestä eteenpäin koulujuttujen kirjoittaminen on aika päänsä seinään hakkaamista - varsinkin kun takana on 12h työ- ja juoksemispäivä. Mutta vituttavin pointti on siinä, ettei SE UNI TULE SITTEN OLLENKAAN kun ylikierrokset sekoittavat päätä kellon läpeensä. Ja tänään sama aikataulu.

Onneksi koulussa on yksi ihana mies ja saan piristää päiviäni hömppäilemällä pikkutyttömäisillä ajatuksillani silloin tällöin. Ei mitään vakavaa, mikä on aivan mahtavaa.

Home sweet island

Maailman kanssa oppii silloin tällöin elämään.

Tänään on ollut oikein hyvä päivä. Aurinko paistoi ja kävelin lähikauppaan, josta sain ostettua tuoretta sushia (?) ja vastatehtyjä laskiaispullia (?), sunnuntaina. Laskiaispullakahvien ääressä ihastelin Citystä Herra Ylpön kotikulmarakkautta - herra kun on naapuri - ja mietin miten siistiä on olla vihdoin juurtunut jonnekin.

Nyt ajattelin kuunnella hyvää musiikkia, juoda vähän lisää kahvia ja katsella kohta toosasta Gilmoren tyttöjä. Suloista toimettomuutta - huomenna jaksaa taas paahtaa.

En mä ketään tänne asumaan ottaisi, mutta...

Lähtökohtaisesti rakastan asua yksin.

Saa päättää aina itse mitä syö, mitä katsoo toosasta ja jos tuntuu salonkikelvottomalta, niin kukaan ei ole todistamassa pystytukkaa ja likaisia verkkareita. Saa possuilla mielin määrin, eikä kukaan ärsyynny siitä.

Mutta:

Kun asun yksin, kukaan ei käy minulle kaupassa tai apteekissa kun makaan sängyn pohjalla kuumeessa. Rikkinäiset vaatekaapinovet vielä kestän ja kaikki remonttia kaipaavat krempatkin, mutta en tuonne jäämyrskyhelvettiin sukeltamista kuumetokkuraisena. Eikä ole eka kerta.

Naimanaamakirja

Tiistaina oli kyllä hauskaa. Päädyimme Muorin kanssa Vakkariin, ja lopulta ne "muutamat" päätyivät tuntikausien istuskeluun, baarin vaihtoon ja liian moneen Bloody Maryyn. Koska Isosisko ei ollut mukana, oli täysi mahdottomuus päästä ajoissa kotiin. Voitokkaassa nousuhumalassani vieläpä lupasin alkuillasta pomolle tulevani seuraavana päivänä töihin, kun en sitten voinut edes hieman ennakoida seuraavan aamun yrjöoloa. Mutta ilta oli kyllä mitä mainioin. Muorilta kuulin myös ensimmäisen kerran määreen "naimanaama", jonka idea oli suurinpiirtein: "Kenen naaman näkee mieluiten oman pärstänsä viereen hääkuvassa?" Eli se "joku juttu" toisen olemuksessa. Tietty mielessäni on nyt Terroristin naama, mutta kaipa ne naimanaamatkin muuttuvat.

Peluri muuten laittoi äsken Naamakirjan kautta kutsun syntymäpäivilleen. Ei ole tainnut valita frendilistaltaan vieraita kovin tarkasti, koska mielestäni on suhteellisen riemastuttava ajatus kutsua oma säätönsä mestoille, jos tyttöystävä on paikalla. Koska olen tällä hetkellä suhteellisen huvittunut kaikesta -niin suhteistani kuin itsestäni - voisin piruuttani ilmaantua paikalle. Katsellaan.

Olen taas vähän kipeä, mutta tarpeeksi tolkuissani ollakseni koulussa. Skipattuani paria kurssia töiden takia en kehdannut jäädä kotiin makaamaan pikkulämmön ja kurkkukivun takia. Pari päivää ohjelmaa aamusta yöhön, jos sitten helpottaisi vähän.

Flowers

No niin, toteutin sen päähänpiston hetken mielijohteesta. Puoli tuntia meni mukavasti, nyt jo kaduttaa.

Jos ei tunnin sisään tapahdu mitään, lupaan vastaisuudessa palata normaaliin viikkokausien vatvomiseen, enkä keksi enää ikinä mitään uhkarohkeaa tai spontaania.

Tyhmä tyttö.

Smelly Cats

Sain äsken niin käsittämättömän päähänpiston, etten tajua itsekään sen mahdollista typeryyttä. Ei ole mitään menetettävää, joten jos saan pokan pidettyä huomenna ja rohkeuteni tiivistettyä pieneen hetkeen, niin aion ehdottomasti toteuttaa suunnitelmani. Katsotaan mitä tapahtuu.

Eilen oli huippupäivä - tosielämän Heinähatun ja Vilttitossun lastenkutsut palauttivat uskoa alle kymmenvuotiaiden ihanuuteen. Kyseiset tytöt kun ovat hurmaavia, hyvätapaisia, hauskoja ja kilttejä. Ja päättömän ihastuneita allekirjoittaneeseen "hienoon neitiin". Kyllä kelpasi olla pikkuprinsessojen hemmoteltavana.

Illalla Ronja ja Leijonamieli tulivat kylään pitkästä aikaa. Hysteerisiä Idols-hetkiä, parit Frendit dvd:ltä, kiinalaista rasioista ja todella ala-arvoisia juttuja pikkutunneilla. Elämänvaihekriiseistä puhuttaessa tuli mieleen, että juuri koplan kanssa vietettyjä yhteisiä hetkiä kaipaan eniten viime vuodelta: viattoman Leijonamielen hyvähenkistä turmelemista ja noitakäkätyksiä Ronjan kanssa.

Katti

Nyt mietin vaihteeksi, mihin aion ryhtyä, mitä yrittää ja missä olla hyvä. Tai ylipäätään aionko, ryhdynkö, yritänkö ja olenko hyvä jos yrittäisin. Työt olen suorittanut suhteellisen kunnialla, mutta jos sinne luennoille vielä selviäisi. Ei tulisi tilannetta, että tarvitsee laittaa aamuseitsemältä opettajalle sähköpostia ettei pääse "valitettavan työesteen" takia tunnille (lue: olen parinsadan kilometrin päästä Helsingistä ja lopettanut dokaamisen viisi minuuttia sitten).

Treffipyyntöjä ja vastaavia sataa ovista ja ikkunoista juuri nyt kun en aio, ryhdy enkä yritä. En missään nimessä ole kellekään hyväksi ja melko väsynyt niiden omien tunteideni kanssa, jotka pitäisi haudata. Tavallaan sen viimeisimmän ihmissuhdekeskustelun lopputulos oli epäitsekkäin mihin olen aikoihin kyennyt.

Oikeastaan haluaisin vaan maata sängyssä ja lukea Westön uusinta. Ja samalla harkitsen sitä olenko tarpeeksi "nuori ja vihainen" nainen.

Antaa sataa

Pelurin ja itseni statusta pohdittiin sitten tänään ensimmäistä kertaa. Oikeastaan aika hyvä tilanne, koska en voisi sanoa olevani yhtään sen enempää kiinnostunut mistään syvemmästä kuin sekään. Molemmilla on paljon opittavaa - ihan eri asioista kylläkin - ja mikä parasta, ei toistemme kanssa.

Tiivistettynä:
On kivaa olla tykätty.
Eikä siitä pääse mihinkään, että toisinaan on kiva nukkua jonkun vieressä.

Tyttö on kaunis ja ystävällinen, minä vihaan häntä

Arvatkaa kuka soitti tänään töissä ollessani?

Tietysti itse rouva Terroristi. Olin copypastennut Exceliä koko päivän ja käynyt lirkuttelemassa Terroristin kanssa mukavia, ja olin suhteellisen hyvällä tuulella. En ole koskaan ajatellut mahdollisuutta, että työkavereiden siipat soittaisivat vielä työnumeroihin näin kännykkäaikaan. Ensimmäinen hätäajatus oli nimen kuultuani lyödä luuri kiinni, mutta tajusin olevani turvallisesti nimetöntä työntekijämassaa, joten normalisoin itseni miellyttäväksi automaattiseksi puhelinääneksi ja yhdistin puhelun. Kun Terroristi vastasi, oli sitten kielen päällä livertää "VAIMO SOITTAA", mutta tyydyin toteamaan "sulle olis puhelu" ja tiputin luurin alas.

Se kuulosti reippaalta ja mukavalta. Se kuulosti juuri siltä, että on seurustellut vuosikaudet ja on maailman luontevin asia soittaa puhelinvaihteen kautta puolisolleen töihin. Sillä on nimi. Siitä tuli niin todellinen.

Vihaan itseäni vielä enemmän.

I'm limited

Miksen vain antaisi itseni olla rauhassa? Ei oikeasti tarvitsisi yrittää niin saatanasti.

Hävettää, mutta aivan muut jutut kuin viime aikojen toilailut. Tärkeiden kanssa pikkuasiat ja luottamus ovat erityisen tärkeitä, joten omasta pikkumaisesta akkamaisuudestani johtuvat selittelyt nolostuttavat.

Ei en halua olla tällainen. En nyt enkä kahdenkymmenen vuoden päästä.

Perhonen

Istun koneella pikkukännissä Facebookin parissa, arvioin "Compare People"-applicationilla ihmisten ominaisuuksia, juon punkkua ja syön basilikaa.

Päässä on ollut viikon ajan outoja vauvaunia ja liikutun koko ajan ihan hölmöistä jutuista - etenkin lapsista. Alkukesällä oli viimeksi sama juttu, joten laitan tämänkin jonkun kieroutuneen hormonihäiriön piikkiin.

Jos luit kännikirjoituksen ensimmäisen kappaleen, niin ymmärrät miksi vauvat kuuluvat yli kymmenen vuoden päähän tästä hetkestä.

Unelmia ja toimistohommia

Ihan kuin olisin jetlageissa, kun nukun ihan ilman mitään tunnontuskia iltapäivään. Se siitä "menen kirjastoon tai kahvilaan kirjoittamaan analyysiä" - nyt ehdin korkeintaan tehdä ne pakolliset pyykkäämiset ja tiskaamiset, koska huomenna alkaa luennot ja työt jatkuu ja sitten en varmasti heilauta kättänikään siivouskaapin suuntaan himassa.

Peluri on mitä luultavimmin jäänyt kiinni: 24/7 netti/kännykkä-onlinen jälkeen on nimittäin vähän epäilyttävää, ettei mies ole ollenkaan linjoilla moneen päivään. Se ja sama tuo oikeastaan on, mutta olisi mielenkiintoista saada pieni briiffi siitä mitä oikeastaan tapahtui. Enkä ole niin kamala noita kuitenkaan, että haluaisin että se on joutunut pulaan. Voi myös olla, että sille tuli pelkästään huono omatunto ja järkeentyi sen myötä. Ihmisillä hyvä tahto ja maassa kaikki hyvin.

Milloin se on muka mennyt niin?

Something Else To Talk About

Teknisesti ottaen ihan mielenkiintoista, että vuokrasopimukseni loppui pari viikkoa sitten enkä ole keskustellut asiasta sanaakaan vuokraemännän kanssa, se kun huitelee jossain Etelä-Amerikassa. Kelpaisi reissu vuokralaisneidillekin. Lienee ihan selkeä tilanne jatkaa sopimusta, mutta seinät haluaisin kyllä uusia joko tapetoimalla tai maalaamalla, seiskytluvun tapettikuosi kun ei ole enää järin silmiä hivelevässä kunnossa.

"Työmatka" oli ihan hauska kokemus, mutta neiti Eksäneksä kyllä näytti selkeän mielipiteensä minusta ja jakoi sen myös ystäviensä kanssa. Yritä siinä sitten edustaa ja tutustua uusiin ihmisiin, kun lauma mulkoilevia mimmejä poraa silmillään reikiä pääkallooni. Mielenkiintoinen näkemys syyttää minua parisuhteensa pilaamisesta, kun voisi ehkä kyseenalaistaa sen miehen osuuden silloin taannoin? No vitut, noita mikä noita. Minä tai se.

Välinpitämättömyys on edelleen suhteellisen suloista. Joten kun ensi viikolla alkaa arki, koulu ja ikuinen "uusi elämä", olen sallinut itselleni pari huonon naisen pahetta siihen rinnalle. Mutta rantaviivalle ajattelin kuitenkin palata.

1,5km

Tänään kävelin keskustasta kotiin sillan yli ja päätin etten jaksa enää ikinä katsella tai kuunnella ketään nössöä. Outo talvivimma ja mahtava olo. Juttelin myös isäni ekonomin kanssa keynesiläisyydestä ja monetarismista, oikoluin pitkästä aikaa ja keitin pari pannua tervaa (ilman maitoa tietty).

Huomenna "työmatkalle": luvassa edustamisen, ruoan, viinan ja valvomisen lisäksi neiti Eksäneksä, joka viimeksi kohdatessamme näytti siltä kuin haluaisi potkia minusta ilmat pihalle kengänkoroillaan. Olosuhteet huomioonottaen pitää olla varovainen.

Tavallaan ihan hyvä päästä edes hetkeksi eri ympyröihin.

Kunhan päivät pitenevät

Peli muuttui parin syvemmän keskustelun jälkeen luvattomaksi, ja nyt heittelehdin välinpitämättömyyden ja kipupisteen rajoilla. En oikein tiedä mitä uskoa, mihin lähteä mukaan ja miten menetellä - tuo kolmikko kun ei minun tapauksessani mene ikinä yksiin. Samalla säälittää ja naurattaa koko ihminen, ja vaikka onkin ollut hauskaa, niin tiedän sen niin tilapäiseksi huviksi. Tiukka "ei" on aina tehokas, mutta siihen tarvitaan niin hirveästi itsekuria ja varmuutta, enkä ole nyt järin telaketjuisella tuulella.

Töistä tuli takapakkia, kun isopomo ei suostunutkaan myöntämään sopimukseen niitä lisätunteja (eli sitä tuntimäärää, jonka normaaliviikkoisin vähimmillään teen). Sopimuksen todellinen tuntimäärä oli minulle lähinnä periaatekysymys, mutta liittyi myös pieneen provikkaan. Eli se siitä vauhkoamisesta. Silti, etenkin tämän viimeisimmän työrupeaman jälkeen kirpaisi, koska jotkut "vastuut ja vapaudet" ovat olleet mielestäni täysin kieroja ja epäoikeudenmukaisia tiettyjen tyyppien välillä.

Terroristivieroitus etenee. Eihän kukaan voi vittu elää iltojaan loputtomasti kelaten että "mitäköhän se nyt tekee ja ajattelee musta", kun tietty kontakti on suhteellisen menetetty. Toisaalta välinpitämättömyys on avittanut minua olemaan rento ja tyyni niissä vähäisissä jutteluissa; keskustelu on hauskaa, kepeää ja iisiä, koska en samalla niele sisuskalujani palasiksi.

Vakkari-iltoja kaivataan kipeästi.

Not only 'cause she wants to

Töistä tuli tarjous lisätunneista sopimukseen keväälle. Olen nyt pohtinut asiaa yön yli, ja päättänyt ottaa ne vastaan. Koko koulutouhu on ollut niin epämääräistä, että enimmäkseen on vain vituttanut se haahuilu. Vaikka venyisikin opiskelut vuodella, niin ennemmin pidän jotain järkeä ja elintasoa yllä käymällä samalla töissä. Leijonamieli kuittasi kuitenkin kipeästi kysymällä: "Eikö sulla ole enää kunnianhimoa?" Onhan minulla, mutta jos kunnianhimossa on kyse niistä muutamasta skeidakurssista mitä tuolla on syksyllä ollut, niin ennemmin hidastan ja valitsen niitä mistä todella hyödyn. Okei, tämä vaatii myös omaa motivaatiota yrittää hoitaa se vähä sitten kunnialla, etten lusmua sitten siitäkin laiskurimaisuuttani ja mukavuudenhaluani.

Peluri juorusi yhdestä työkaverista, joka on yrittänyt saada järjestelmällisesti useita miespuolisia työkavereita treffeille, mutta kukaan ei ole oikein innostunut. Great, joku on sentään yrittänyt söpösti pyydellä kahville, minä olen kerännyt kutakuinkin värisuoran eri osastoilta. Haluaisin olla niin naiivi ja uskoa, etteivät pojat puhu keskenään - uskottavuus kärsisi rankasti - mutta itsehän olen niihin peleihin ja leikkeihin lähtenyt.

Miksi jotkut olemattomat asiat sattuu niin saatanasti, mutta ne jutut joiden pitäisi hetkauttaa moraalia/omatuntoa/itsekunnioitusta, ovat sellaista tyhjänpäiväistä tihkua, josta ei vaan jaksa välittää? Se ei ole masennusta koska hauskaahan tämä enimmäkseen on, mutta sellaista tiettyä välinpitämättömyyttä tiettyjä juttuja kohtaan. Enkä oikein jaksa uskoa tällä hetkellä mihinkään suureen ja ihmeelliseen muutokseen.

Ihansama

Koko siinä "nerokkaassa" pelaamisessani teen edelleen sen kardinaalimokan - heittäydyn heikoksi ja yhtäkkiä tunnenkin jotain juuri sillä ratkaisevimmalla hetkellä. Juuri silloin kun pitäisi olla kuiva, kova ja tyyni. Sitä tiettyä tunnetta kukaan ei saisi nähdä, ei varsinkaan joku ihansama.

Saatana.

Katsoin muuten Terroristia tänään ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin "ihansama"-silmin. Sitä kesti vain pienen hetken, mutta maailma ei enää järissyt - monen tunnin realiteettien takomiset ovat vihdoin rekisteröityneet tuonne johonkin, ainakin hetkeksi.

Manhattan

Aika miellyttävät promillet meneillään kyllä - onneksi Peppi esti pahimmat känniavautumiset julkisuuteen [Terroristille] kohteliaan kiertelevillä realiteeteilla. Vaikka itkettikin taas vaihteeksi. Puhelin on siis heitetty sängyn alle ja nyt tuntuu ainakin vähän kypsemmältä aikuiselta. Mutta kokonaisuudessaan oli ihan mahtava uusivuosi, oikeat tyypit ja jutut.

Puspus ja tuitui, kaikille onnea ensi vuodelle!

-DG-




(Tekstailin myös Pelurin kanssa, minkä haluan taas laittaa kännin ja henkisen tyhjyyden piikkiin. Mutta tänään se oli kyllä töissä ihan kiva poika).