Peli muuttui parin syvemmän keskustelun jälkeen luvattomaksi, ja nyt heittelehdin välinpitämättömyyden ja kipupisteen rajoilla. En oikein tiedä mitä uskoa, mihin lähteä mukaan ja miten menetellä - tuo kolmikko kun ei minun tapauksessani mene ikinä yksiin. Samalla säälittää ja naurattaa koko ihminen, ja vaikka onkin ollut hauskaa, niin tiedän sen niin tilapäiseksi huviksi. Tiukka "ei" on aina tehokas, mutta siihen tarvitaan niin hirveästi itsekuria ja varmuutta, enkä ole nyt järin telaketjuisella tuulella.
Töistä tuli takapakkia, kun isopomo ei suostunutkaan myöntämään sopimukseen niitä lisätunteja (eli sitä tuntimäärää, jonka normaaliviikkoisin vähimmillään teen). Sopimuksen todellinen tuntimäärä oli minulle lähinnä periaatekysymys, mutta liittyi myös pieneen provikkaan. Eli se siitä vauhkoamisesta. Silti, etenkin tämän viimeisimmän työrupeaman jälkeen kirpaisi, koska jotkut "vastuut ja vapaudet" ovat olleet mielestäni täysin kieroja ja epäoikeudenmukaisia tiettyjen tyyppien välillä.
Terroristivieroitus etenee. Eihän kukaan voi vittu elää iltojaan loputtomasti kelaten että "mitäköhän se nyt tekee ja ajattelee musta", kun tietty kontakti on suhteellisen menetetty. Toisaalta välinpitämättömyys on avittanut minua olemaan rento ja tyyni niissä vähäisissä jutteluissa; keskustelu on hauskaa, kepeää ja iisiä, koska en samalla niele sisuskalujani palasiksi.
Vakkari-iltoja kaivataan kipeästi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti