Töistä tuli tarjous lisätunneista sopimukseen keväälle. Olen nyt pohtinut asiaa yön yli, ja päättänyt ottaa ne vastaan. Koko koulutouhu on ollut niin epämääräistä, että enimmäkseen on vain vituttanut se haahuilu. Vaikka venyisikin opiskelut vuodella, niin ennemmin pidän jotain järkeä ja elintasoa yllä käymällä samalla töissä. Leijonamieli kuittasi kuitenkin kipeästi kysymällä: "Eikö sulla ole enää kunnianhimoa?" Onhan minulla, mutta jos kunnianhimossa on kyse niistä muutamasta skeidakurssista mitä tuolla on syksyllä ollut, niin ennemmin hidastan ja valitsen niitä mistä todella hyödyn. Okei, tämä vaatii myös omaa motivaatiota yrittää hoitaa se vähä sitten kunnialla, etten lusmua sitten siitäkin laiskurimaisuuttani ja mukavuudenhaluani.
Peluri juorusi yhdestä työkaverista, joka on yrittänyt saada järjestelmällisesti useita miespuolisia työkavereita treffeille, mutta kukaan ei ole oikein innostunut. Great, joku on sentään yrittänyt söpösti pyydellä kahville, minä olen kerännyt kutakuinkin värisuoran eri osastoilta. Haluaisin olla niin naiivi ja uskoa, etteivät pojat puhu keskenään - uskottavuus kärsisi rankasti - mutta itsehän olen niihin peleihin ja leikkeihin lähtenyt.
Miksi jotkut olemattomat asiat sattuu niin saatanasti, mutta ne jutut joiden pitäisi hetkauttaa moraalia/omatuntoa/itsekunnioitusta, ovat sellaista tyhjänpäiväistä tihkua, josta ei vaan jaksa välittää? Se ei ole masennusta koska hauskaahan tämä enimmäkseen on, mutta sellaista tiettyä välinpitämättömyyttä tiettyjä juttuja kohtaan. Enkä oikein jaksa uskoa tällä hetkellä mihinkään suureen ja ihmeelliseen muutokseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti