Toivotko koskaan toisen omaa?

Kuten Sisko sanoi illan päätteeksi, "sä tiedät sen itsekin, toi on jo ohitse".

Niinpä, ja sehän tässä eniten sattuukin.

Terroristi saapui tänään Vakkariseurueesemme täysin varoittamatta ja yllättäen ja viihtyi poikkeuksellisesti useamman tunnin ja aivan tarpeeksi pitkään saadaakseen allekirjoittaneen täyden tunneshokin ja paskahalvauksen valtaan. Skarppasin ne tunnit edukseni, vittuilin edelleen hyväntahtoisesti nätti valokuvahymy huulilla, mutta yritin myös sitä lämmintä, henkilökohtaista tapaa lähestyä. "Mitä sulle oikeasti kuuluu?" Vastauksessa ei ollut sanaakaan siitä perheonnesta, ei vihjettäkään mistään merkittävästä. Mutta silti se ajatus loppusyksystä, siitä kaikesta hypoteettisesta kateudesta/vihasta/onnesta sen kuviota kohtaan on niin ylitsepääsemätön edelleen.

Senhän piti olla tavallaan ohi, tämän kaiken tunnepaatoksen: tänään itken silti täysin häpeämättä sitä syntymätöntä, kiharapäistä ääliötä, jonka olisin naiivisti halunnut itse synnyttää. Eikä tarvitse edes mainita sitä suhdetta, jonka olisin halunnut sen kanssa pidemmän kaavan mukaan käydä.



Mutta huomenna on kuitenkin aina uusi juustopatonki.