Pari viimeistä viikkoa ovat sosialisoineet hyvässä ja pahassa - intensiivisyyspuuskan jälkeen on ahdistavaa olla yksin kotona ilman että kaipaan koko ajan jotain. Vakkariseuraa, Sinatraa, töitä, siivottavaa sotkua, sitä perusolotilaa ennen tätä suhdetta. Tietty sitä voi iltapuhteikseen juoda pari lasia punkkua, katsoa hyvänmielen leffoja, tehdä kokovartalokuorinnan ja kasvonaamion, mutta ei se naamiokaan niitä otsassa seisovien kyrpien Alppeja peitä.
Sitä kun on koko elämänäsä ajan tehnyt tarkoittamattaan itsestään vanhempaa; sinne alkuun ja vanhaan on mahdotonta palata. Tässä olen minä, tällainen minä olen, tällaiseksi tullut ja tällaisista ihmisistä pidän. Tunnemaailma on toki edelleen monilta osin sekopääteinin tasoa, mutta viime aikojen tapahtumat ovat olleet sellaisia, että toivon ettei edes seitsemänkymppinen isoäitini ole joutunut kokemaan vastaavia.
Viime yönä en halunnut kirjoittaa tänne. Päiväkirjasta löytyi kuitenkin aamulla seuraava lause: "Muista kuitenkin huomenna, miten loukattu olit seisoessasi sen baarin lasiseinän toisella puolella sille yksinäsi vilkuttaen."
Mitä minulla tuohon olisi lisättävää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti