"Neiti Gray, vietämmekö yön yhdessä?"
Näin kornin nätisti Sinatra pamautti tyrmistyttävän suoran kysymyksensä. Tähän asti kun omat tunneininäni on aina leimattu pikkutytön koomisiksi kännihöpöttelyiksi.
Totta helvetissä olin miettinyt sitä ja pitkään. Hortoilin vieraan pikkukaupungin katuja pitkin pikkutunneilla tavatakseni miehen ja saadakseni vastauksia aiheeseen, ja silti kyseinen kysymys typerrytti minut täysin. Ei järjen hiventä tai muistoakaan nokkelista vastauksista, joita olisin normaalisti viljellyt tai yrittänyt kääntää flirtiksi.
Koottuani itseni sain kuulla motiivit, varoitukset, varmistelut ja vaikka mitkä suojakeinot, että tietäisin mihin ryhdyn, ja ettei jäisi ikävä mieli tai paha olo. Henkinen hedonisti selätti järkiminäni kuten yleensäkin, mutta kyse ei ollut pelkästä fyysisestä nautinnohalusta. Jos joku mies tekee minulle henkisesti hyvää, niin se on Sinatra.
Se oli täyttä nautintoa kaikilla mahdollisilla tasoilla. Oli niin hyvä olla oma itsensä, niin pidetty. Aamulla kävellessäni kämpille eilisillä silmillä ja tukka takussa en tuntenut pienintäkään morkkiksen hiventä. Halusin vain pitää siitä viattomasta tunteesta kiinni edes vähän aikaa.
Tietty illalla kotiuduttuani se skeptinen järkiminä alkoi takoa faktoja päähäni. Miten ikinä voinkaan riittää tähän omana itsenäni? Urpoja deittailtuani tiedän kyllä, että tällaisissa kuviossa on helppo huijata itseään sopeutumalla siihen urpolle kelpaavaan roolin. Mutta nyt olen saanut olla täysin oma itseni, ja se on tuntunut oikealta.
Tietyssä mielessä tämä on sitä aivan samaa älytöntä hyppelyä ja pelleilyä kuin Naapurin ja Pelurinkin kanssa - sillä erolla, että nyt kyseessä on ihminen josta todella pidän, jota ihailen suuresti, ja arvostan pelottavan (liiankin) paljon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti