Ei siksi että haluaa, vaan siksi että pystyy

Tänään kohtasin töissä puolen tunnin sisään Terroristin, Pelurin ja velkojaan maksamaan tulleen Naapurin jälkikasvunsa kanssa. Yhdessä, erikseen ja aivan liian samaan aikaan. Sisäinen kaaos myrskysi krapulaisen tuskanhien alla, mutta lopulta puskin sen ulos överilörpöttelynä ja turhankin kyseenalaisena flirttinä.

Leijonamieli ehdotti, että kirjoittaisin elämästäni elokuvan kässärin, koska koko ajan on joku kuvio meneillään ja tapahtuu vaikka mitä. Ei varsinaisesti edes tapahdu, lähinnä vain juttujen muovailu itseironiaan tekee niistä aavistuksen verran mielenkiintoisempia. Leffa olisi todellisuudessa helvetin tylsä kokonaisuus, ellei lopputekstehin luetteloitaisi vaikka suhdehistoriaani (=perinteinen farssi kohtaa Päättymättömän tarinan).

Mutta sitä samaahan se on elämä meillä kaikilla:

Eletään sitä arkisinta arkea, tehdään töitä, joskus rakastutaan ja useimmin petytään.

Siinä sivussa jo(t)ku(t) ehkä myös panee vähän mitä sattuu, dokaa, avautuu ja itkee maailmaa kuralätäkössä seisten keskellä yötä.

Tunnustetaan.

Nuutunut jouluinen kapakkaruusu

Viimeinen jouluviikko oli töissä käsittämättömän hektinen, ja lapsuudenkotiin palaaminen eilen illalla teki hyvää. Ylikierrokset purkautuivat vasta tänään monen maanisen höpötyskohtauksen ja muutaman yhtäkkisen lamautumisen myötä. Ruokaa, nojatuoli, kirja, televisio ja tietysti paljon huonoa läppää äidin kanssa.

Työpaikan jouluglögit toissapäivänä Vakkarissa osoittautuivat sitten suhteellisen mielenkiintoisiksi. Ennakoin illan olevan lähinnä oman osaston pienimuotoinen istuskelu, joten pissat meinasi tulla housuun kun paikalle paukkasikin puoli työpaikkaa mukanaan Mr. "Minä en käy ikinä missään", aka Terroristi. Kädet vatkasi holtittomasti, glögi ja gini kaatuivat kurkkuun ennätysvauhtia ja vessan peili näytti jonkun tuntemattoman, kauhistuneen naisen naamaa. Ehdin jopa kehittää itselleni ensimmäisen vartin aikana stressi-ihottuman - mikä itsevarmuuden ja tasapainoisuuden huippu.

Epävarmoja ja kömpelöitä istumapaikkajärjestelyjä, lisää viinaa, toivoa siitä ettei se yksi lähde mihinkään. Omaksi onnekseni herra myöhästyi tahallaan aika monesta junasta ja istui vieressäni suhteellisen tiiviisti. Tilanne ei sinänsä antanut tilaisuutta millekään sen suuremmalle, ja harmikseni sain toiseen kylkeeni työpaikan pelimiehen lähentelemään. Lopulta tiskillä Terroristi iski käteeni GT:n ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Katse suoraan silmiin ei tehonnut eikä säälittävin mahdollinen: "Älä mene vielä." Tietenkin se meni. Kun muut eivät katsoneet, sain poskipusun ja kuiskauksen: "Älä ole surullinen."

Täysin turhanpäiväistä tekstailua, ei mitään sanottavaa vaikka olisinkin halunnut kertoa kaiken. Keskustelu päättyi seinään, eli luonnollisesti Terroristi purjehti takaisin parisuhteensa ihanaan kotisatamaan. Peluri jatkoi lähentelyään, minä dokasin lisää ettei tuntuisi niin paskalta. Vaihtoehdot olivat lopulta lähteä samaa matkaa kotiin Hippimuorin ja Isosiskon kanssa tai jäädä Pelurin kanssa istumaan. Tietysti valitsin sen jälkimmäisen, eli vitutustani ja kostonhimoani otin vastaan sairaan kalliin ruusun, juomat ja huonot imarteluyritykset. Seliseliseli, niin läpinäkyvää stooria elämästä ja suhteista ja ymmärtämisestä, mutta pitkän yrityksen jälkeen luovutin. Ihan vitun sama mitä teen: ei kukaan tunnu samalta kuin Terroristi, menköön sitten kuka tahansa. "Mulle käy kuka vaan etkä pysty mua satuttamaan", kuten Vartiaisen biisissä lauletaan. Mutta tiedätte kyllä miten nämä "hyvänyönsadut" päättyvät tässä elämässä. Halpamaista ja tyhmää, mutta sain tyydytettyä millisekunniksi sen järjettömän epätoivon tyhjiön.

Seuraavana päivänä parasta töissä oli ehdottomasti Hippimuorin kaikentietävä ja ymmärtävä krapulahymy, ja hysterian ja itseironian avulla selvisin sekä Terroristin että Pelurin näkemisestä. Jälkimmäisestä on edes vaikea tuntea morkkista, koska molemmat tiesivät pelin säännöt ja olin aivan samanlainen tunteeton ja kusipäinen korttihai kuin sekin.

Muorin elämänviisaudet saivat jatkoa, totuus Terroristista tuli taas sedän suusta: "Sä haluat sitä niin paljon ja se haluaa sua lopulta niin vähän." Jep, en voi ikinä saada sitä mitä nyt niin haluaisin. Joululahjojen avaamisen jälkeen tänään tuli kuitenkin suurin jouluyllätys: mies tunnisti myös tämän halpamaisen kolmannen kinkun olemassaolon henkilökohtaisella jouluviestillä.

Eli moraalisesti näin alhaalla vaihteeksi, mutta jouluani lämmittävät kuitenkin pikkuasiat. Ja kyllä ne riittävätkin tähän hetkeen.

Parasta joulua kaikille teille!

Black Ice

Leijonamieli vaan on paras kotiinsaattaja - ehkä juuri siksi, että luotan siihen pohjattomasti ja ikuisesti, ihan ilman mitään suurta kännipatetiaakin. Joskus tuntuu siltä, että kaikki läheiset ovat niitä "suuria menestyjiä" elämässä: todella suosittuja huippuja, joiden joukossa on vaikeaa olla millään lailla uniikki. Siihen heitä ihannoivaan porukkaan kuuluminen taas on vaikeaa, koska niin pitkään olen halunnut pitää sen piirin niin pienenä. Pelkään, että vaikka nämä muutamat ystävät ovat olleet minulle elämäni tärkeimpiä, on se yhteisön yleinen hypetys monesti tärkeämpää heille. En tiedä.

Viime aikojen unet ovat outoja ja toistuvia, enkä ole yleensä tippaakaan levännyt aamulla herätessäni. Seison ohuessa yöpaidassa työpaikan edessä keskellä talvea, Terroristi pitää minua sylissään ja suutelee, mutta aina kun joku kävelee ohi hän heittää minut voimalla lasista näyteikkunaa vasten. Sitten olenkin maaten siinä työpaikan edessä tiellä edelleen yöpaidassa, jään auton alle ja vihloo niin vitusti, tiedän kuolevani ja huudan työkaveriani Hippimuoria nimeltä. Piristävää herätä unesta tyyliin "jes, olen sittenkin elossa".

Doriannan jouluviikon muistilista

-Minimoi alkoholinkäyttö joulunalusviikolla, tulee kiire ihan ilman niitä gintonicejakin.
-Keskitä ajatuksesi töissä vaikka johonkin epäolennaisiin hommiin lehmämäisen märehtimisen sijaan. Voit jopa oikeasti yllättyä positiivisesti.
-Pidä vastaisuudessakin pää kiinni ärsyyntymisestäsi joihinkin työkavereihin. Henkisesti voit kyllä passittaa tämän päivän jälkeen eräitä takaisin lastentarhaan.
-Päätä, lähdetkö ensi vuonna tekemään älyttömän mielenkiintoista työkeikkaa hyväntekeväisyytenä, kun siinä on helkkarin hyvät edut ja verkostot. Vaarana kolmen työpaikan ja opiskelupaikan aiheuttama burn out.
-Keksi kaava siihen, miksi keski-ikäiset sedät tulkitsevat läsnäolosi flirttailuksi. Ydinfysiikka, Freudin puheanalyysi, selvännäkijä? Anyone?
-Siisti kotona ennen aattoa, joten kun tapanina kaksi klaustrofobista naista hyppii neljälle seinälle yhteisen joulunvieton kunniaksi, voit palata rauhallisin mielin omaan kotiisi.
-Päätä, teetkö Terroristitilanteelle mitään. Ensimmäinen deadline oli vuosi sitten, joten heikolta näyttää. Enkä tiedä kuinka reilua olisi työntyä kolmanneksi kinkuksi sen jouluun.

Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämääni

Helposti eristäytyvä, vaikeasti lähestyttävä, mielenkiinnoton ääliö. Meidän pikku teinivauva. Nykyään liian usein todella humalassa, mitä väliä ketä läsnä - vaikka olisikin yksin. Kotiinlähtö on pahinta ja sitten sitä yksinään vasta itseinhottaakin. Ja pikkuisella on oikeus angstata, lapsi kun on, ja se menee ohitse, varmasti. Ei se ole vakavaa.

Ja tuossa oikean elämän jumalattarien ja jumalien porukassa se on aina joko tyhmin tai rumin ja lopulta yksinään siellä jossain nurkassa. Ei se yrittävä hymy ja henkinen puhti niille vähemmän tärkeille riitä, joilla ei ole niin väliä, ja sitten sitä leimautuu.

Se aamujen kokonaisvaltainen lamaannus tässä on pahinta. Toisin kuin sanonta väittää, ei aamulla helvetti soikoon "tunnu paremmalta". Todellisuus on se, että joutuu miettimään niitä paria elämän tärkeintä asiaa joka ikinen aamu, että lopulta nousisi ylös.

Shook me like a rag doll

Ja maanantaista asti kiusannut lämpö pysyi edelleen yläkantissa, mutta olin kuitenkin sen verran parempi, että jaksoin mennä töihin. Loppuviikon palautettavat koulujutut sen sijaan taitavat myöhästyä pari päivää, koska mitään luomisvimmaa ei ole, eikä itseltä jaksa tai viitsi toipilaana vaatia yhtikäs mitään.

Ignoorasin valtaosan työpäivää ääliö-Terroristia, joka kuitenkin lopulta pelasti itsensä silmissäni tulemalla reilusti puhumaan ja peräti onnitteli merkkipäivästäni. Mutta hittolainen mikä keskustelunaihe: olen tyttö, se on poika, ja se toi ilmi että vittujumalauta kuuntelee juuri sitä tämän syksyn tytöintä mahdollista lempilevyäni, jonka tahdissa olen pillittänyt kuinka lopulta olemme kuitenkin yksin, voi yhyy sentään. Ja se vielä ihmetteli sitä, miten omistankaan kyseisen levyn.

Tämän jälkeen menin täyttämään elämäni emotionaalista tyhjyyttä Hemtexin alennettuun loppuunmyyntiin, mikä oli tunteellisesti melkein yhtä ylitsevuotavaa kuin tämänpäiväinen lepertelyni rikkinäiselle hintalappukoneelle. Onneksi sentään sosialisoiduin edes sen verran, että menin katsomaan Leijonamielen keikkaa Ronjan ja tämän uuden, todella hauskan siipan kanssa. Yksi erityisen terävä glögi ja Bloody Mary komppasivat mitä mainioimman encoren rouheaa femakkosanomaa:

"I'm going to show him what a little girls made of, gunpowder and lead"

My Heart Belongs To Daddy

Sain tänään Terroristin täysin vahingossa näyttämään siltä kuin se nielisi krokotiilia. Isäpappa sattui työpaikalleni juuri oikeaan aikaan synttärilahjomaan minua, ja kun muut heittivät läppää faijalleni tyyliin "ai sä olet varmaan onnellinen, tuore isä?", niin tämä yksi kakisteli kalpeana ja sanattomana sitä krokotiilia vieressä. Taisi pelätä, että olen kannellut körmyfaijalleni tuhmasta pojasta, joka on kiusannut isin ikipikkuista kullannuppua. Harhaluulkoon vain, mutta tilanne itsessään oli aika herkullinen. Keskimääräisesti isästäni on iloa noin kerran vuodessa, mutta tämä päivä oli kyllä täysosuma - synttärilahjakin oli hieno.

Nautin, nautin, nautin. Ja huomenna juhlitaan! Hah.

Peter Panin kengät

"Mitä sä sanot sille, 'nyt teet jotain tai mä tökin sua kepillä kylkeen'?"

Kernaasti ja mieluusti ja vitustako minä tietäisin. Pari päivää meni tyynesti ja ajatus viikonlopun vanhenemisjuhlastani pelkällä ystäväporukalla tuntui kivalta, kunnes tänään töissä oli vastassa reilu sata kiloa jäätä, käännettyä selkää ja seinääntuijotusta. Tuskin tulee onnitteluja tai synttärikortteja alakerrasta.

Koko tämän pelleilykuvion aikana olen ainoastaan oppinut dokaamaan yksin kotona ja potemaan tuhtia itseinhon ja heikkouden sekoitusta. Ei auta, että päivät ovat hauskoja, töissä on kivaa ja ystävät parhaita, koska päivät loppuvat aina näihin paskoihin iltoihin, jolloin missään ei ole mitään mieltä. Nyt kokeilisin mielelläni sitä hilpeän Peter Pan -tädin lääkitystä.

Anti-Amélie tai mielipuolinen Myrskyluodon Maija, Terroristin sijasta olen hakannut pianon tainnoksiin.

Aina kovaa, ei ikinä pehmeää

"Toinen toistansa täällä jumaloi
ketään täysin ei silti saada voi
älä järjetön enää kapinoi,
mene vaan."

Vertaamatta edelleenkään ketään kehenkään tai mitään mihinkään, omissa skenarioissani tämä on edelleen sitä suurinta kokemusta. Vaikka olisin pienenpieni lapsi, ääliömöykkäfeministi tai lääketieteen ihmesäilymömummo, ei se tunne tällä hetkellä muutu mihinkään muiden elämänkokemuksesta: lähinnä itseenkohdistuva realismi lyö ensin pari tiukkaa iskua kasvoille, mutta turruttaa lopulta koko naaman. Varmasti joutuisin siihen lopulta muutenkin.

MUTTA kännissähän saa avautua, olla pateettinen, itkeä baarissa Muorin olkapäätä vasten ja silittää nukkuvan Isosiskon tukkaa - eikä se estä sitä hauskanpitoa. Ja tietty Facebookata ja blogata pikkutunneilla.

Eihän tätä kuviota helvetti muuten kestäisi.

I can't change

Olen kyllä uskomaton. Erään kurssin kahden lopputyön palautus on ollut tiedossa syyskuun alusta lähtien, ja se oli merkattu täksi päiväksi klo 23.55. Oli todella hilpeää kyllä silloin syyskuussa nauraa höröttää palautuskellonajalle - olipa opettaja hauska, kun antoi palauttaa esseen keskellä yötä, hihhih!

Ja näinhän tässä kävi: aloin silmäillä kurssikirjaa alkuviikosta, pidemmän esseen aiheen päätin vasta lopullisesti toissapäivänä ja viimeiset pakolliset näkökulmat keksin tänään noin klo 22. Koko sonnan oikoluku alkoi klo 23.45 ja klo 23.52 sain palautettua. Olisi ollut vielä ne ruhtinaalliset kolme minuuttia jäljellä - jos ei tule vitosta niin voin sitten syyttää vaikka niitä minuutteja, itseäni en tietenkään koskaan.

Tänään livahdin töissä vaivihkaa lusmuilemaan ja juoruilemaan toisen osaston poikien kanssa. Terroristin kanssa keskustelimme siitä, onko parempi herätä aamulla muistamatta mitään a) putkasta, jonka jälkeen huomaa syöneensä patjan, jolla on nukkunut
vai b)katolta alusvaatteisillaan, ilman että tietää miten on sinne päätynyt.

Terroristi valitsi A:n, minä B:n.

Perustuu tositapahtumiin, tosin ei omakohtaisiin. Ehkä.