Lyyrinen talvimyrsky

Asiat eivät ole muuttuneet mitenkään merkittävästi, mutta elämä tuntuu yleisesti paremmalta.

Viikon resepti kurjuudesta nousemiseen:

-Kalsarikännit kotona - seuraavana päivänä tiesi pääsevänsä alkoholinhajuisesta sotkuvaiheesta pelkästään ylöspäin.
-Mielipuolinen shoppailupäivä.
-Laatuaikaa Leijonamielen ja Ronjan kanssa.
-Hämärä musikaalinäytös, jossa oli silti vähän sitä sadun kaivattua taikaa.
-Äidin huoma lapsuudenkodissa, lettukestit ja monta gintonicia, kuunteleva korva joka kerrankin uskoi minua.
-Rentoutumista töissä ja villiä läpänheittoa eri osastoilla; normaalin hauskanpidon varjolla jopa Terroristin huvittunut huomio oli muutaman hetken jakamattomasti omani.
-Pitkäksi venähtänyt käväisy Isosiskon kanssa baarissa, jaettuja tuntoja, lukkojen avaamista ja tietysti synttäreiden suunnittelua ja spekulointia. Parasta misuläppää!
-Haastava, ja nimenomaan juuri siksi palkitseva luento: kunnianhimo muistutti olemassaolostaan.
-Kevään mahdollinen opintomatka.

Näiden avulla ja varjolla tiedän selviäväni pahimmasta, jos niin on tullakseen.

Can you keep your silence?

Hajottaa niin vitusti. Kuinka paljon pystyisinkään ja haluaisin toiselle antaa, vaikka en pysty saamaan itse yhtään mitään takaisin, koskaan. Miten paljon turhia ajatuksia, tunteita ja tilanteita. Epäselvyyden pitkittämistä, koska en halua päästää aidoimmista tunteistani irti - mitä jos en jaksaisikaan sitten. Enkä pysty tekemään tästä mitään hylättyä kaappiluurankoa, koska kuvio ei jätä hetkeksikään kokonaan rauhaan.

Ratkaisu:
Luukutan stereoita, silitän lakanoita, itken ja dokaan yksin himassa.

Kuumetta, Austenia ja entistä asennetta

Psykofyysistä tai ei, ylösalas sahaava lämpötilani häiritsee normaalitoimintaani ja pakotti ameebamaiseen koti-iltaan sohvan pohjalle pipariröykkiön ja glögin kanssa. Kaksi Austen-filmatisointia katsottuani muistin muinoin kirjoittamani lukion otsikkoaineen Austenin kirjojen miehistä ja rakkaudesta. Okei joo, kuulostaa todella ÄLLÖLTÄ, mutta oli silti pakko kaivaa koneen uumenista luettavaksi. Parissa kappaleessa on kaiken siirapin keskellä onneksi muutama ihan kiva potkaisu. Suhtaudun silti vanhoihin teksteihini aika pikkusöpöstelynä, mutta menköön tämä nyt. Tuitui.



Mitä olen oppinut rakkaudesta kaunokirjallisuutta lukemalla?

Skeptisyyden ja kriittisyyden ollessa nykypäivän intellektuellien ja itseään arvostavien korkeakirjallisuuden lukijoiden tärkeimmät lähtökohdat on mukava palata muistoissaan siihen paineettomaan lapsuuden päivään, jolloin lukemisessa oli vielä tärkeintä kokemisen ilo, ei alituinen analysointi tai itsensä kehittäminen. Kokemani ihastukset ponitallien ratsuihin ja ravureihin saivat väistyä, kun löysin maailman ihanimman miehen, herra Willowghbyn. Tämä Jane Austenin Järki ja tunteet -teoksen hahmo sai sydämeni pamppailemaan, ja olin täydellä yhdeksänvuotiaan varmuudellani menossa isona naimisiin Willowghbyn kanssa. Olin varma, että kaikki mitä haluan rakkaudelta saada, on saatavissa Willowghbyn kaltaiselta mieheltä.

Parinkymmenen sivun jälkeen Willoghbyn särmikkyys ja impulsiivisuus osoittautuikin petollisuudeksi, kun hän valitsi köyhän sankarittareni sijaan korkeampiarvoisemman, rikkaan vaimon ja kunnon myötäjäiset. Vaikka hän niin intohimoisesti lainasikin Shakespearen sonetteja ja puhui kuvankaunista kieltä, osoittautuivat hänen sanansa tyhjiksi romanttisiksi höpöttelyiksi. Rakkauden ensimmäinen oppitunti tiputti haaveilijapikkutytön possunpunaisista unelmista, kun rakkauden pelisäännöt tulivat heti alkuunsa selviksi – ennemmin rikas rakas kuin tosirakas.

Willoghby ei ollut ainoa kaunokirjallisuuden mieshahmo, joka petti minut. Alkoi vaikuttaa siltä, että kaikki ne salskeimmat ja vetovoimaisimmat kirjojen miehet osoittautuivat aina niiksi petollisimmiksi nilkeiksi. Vuosien kuluessa lukemieni kirjojen määrä oli lisääntynyt, mutta olin oppinut niiden kautta kaikesta muusta paitsi rakkaudesta. Oivallus tapahtui vasta, kun ymmärsin merkittävän piirteen itsestäni lukijana: se olin minä itse, joka oli niin viehättynyt kirjallisuuden pahoista pojista. Vika ei siis ollutkaan teosten sankarittarissa, olosuhteissa tai kirjailijoiden liian hempeissä lopetuksissa, se oli pelkästään minun vinksahtaneessa miesmaussani.

Pian tämän ymmärtämisen jälkeen elämääni hyppäsikin kirjan sivuilta uusi prinssi. Olin tarttunut vanhan suosikkikirjailijani Jane Austenin tunnetuimpaan teokseen, joka oli jäänyt minulta nuorempana lukematta. Ylpeys ja ennakkoluulo toi luokseni miehen, herra Darcyn, joka oli yhtä töykeä kuin rikaskin, pökerryttävän kopea ja kaikkien satuprinssien tapaan pitkä ja komea. Tämä nainen oli myyty sillä lukusekunnilla, kun Darcy kirjan alkupäässä ylenkatsoo tanssiaisia ja tarjolla olevia tyttöjä. ”Valitse minut, herra Darcy!” hihkuin lumoutuneena ja tiesin löytäneeni elämäni miehen.

Darcy kuitenkin muuttui tarinan edetessä inhimillisemmäksi ja mukavammaksi, toisin kuin aiemmat suosikkitörkimykseni. Vaikka olin käynyt kuumana hänen vastustamattomiin töykeyksiinsä, hänestä vähitellen paljastuva lempeys oli seksikkäintä mitä olin mistään kirjasta ennen aistinut. Älykkään ja viehättävän Elizabethin pehmittäessä Darcyn tunteita Darcy muutti myös minua ja käsityksiäni todellisesta rakkaudesta. Olkoon se omaa itsepäisyyttäni, mutta haluan uskoa, että tosirakkaus sisältää aluksi hankaluuksia ja epäselviä tilanteita. Jos tunteet ovat selvinneet repivien ristiriitojenkin lävitse, on rakkauden säilymisessä todellisen selviytymisen tunnetta. Kaikkea osaa arvostaa enemmän, jos sen eteen on joutunut näkemään hieman vaivaa.

Minulla on vielä hyvin paljon opittavaa rakkaudesta. Se, mitä minun pitäisi oppia, ei ole löydettävissä kirjoista, ei Willowghbyn eikä edes herra Darcyn avulla. Rakkaus voi olla sokea, mutta niin voin olla minäkin. Vaikka itse Romeo seisoisi parvekkeeni alla keskellä yötä huutamassa nimeäni herra Darcyn tiukat ratsastushousut jalassa, tokaisisin todennäköisesti ulos vilkaisemattakaan: ”Turpa kiinni, täällä ylhäällä yritetään nukkua!”

Nobodys wife

Ronja ja Leijonamieli keikkailivat komeasti, ja ajatukset virtasivat upean vedon myötä oman pään sisältä onneksi vähän terveemmille teille. Uudet biisit koskettivat ja oma asenne kohosi korkeuksiin, kun Ronjan omistus osui minuun loistocoverissa - olkoonkin radikaalifeministiklassikko. Ainakin joku jaksaa uskoa minuun, vaikka räpiköin edelleen täällä väärinkohdistuvien tunteideni kuralätäkössä.

Maanantain työrykäys oli fyysinen mutta mielekäs 16h, suuren maailman meininki tuntui jännittävältä vaikkakin rankalta. Käsivarsien mustelmat ovat edelleen jättimäiset, mutta illan istumapaikka aitiossa oli ihan kiva - huolimatta siitä, että lavalla överimeikattu, permanentattu ääliö lauloi: "I saw mommy blowing Santa Claus".

Lontoon uuttavuotta lämmitellään taas. Trafalgar Squaren valat pitäisi käydä uusimassa, ja minireissu voisi olla parasta terapiaa tähän saumaan. Rahat kyllä pitää varmaan repiä sieltä joulupukin selkänahasta, jos ei muuten onnistu.

Minä täällä hei?

Nyt on vähän kadoksissa omat tunteet, tavoitteet ja moraali - oikeastaan aivan kaikki.

Tahdoin niin uskoa ja niin edespäin. Ettet pystyisi satuttamaan. Ja kaikki mikä soimaa, on itsestäni lähtöisin. Korkea aika mennä itseensä ja olla hiljaa.

Huomenna sellainen duunikeikka, että oksat pois.

Jaahas

Se siitä etukäteen feikatusta työmotivaatiosta.

Parin Terroristikohtaamisen, ylpeyden ja morkkiksen nielemisen sekä yhden samoista syistä johtuneen vessanpyttynuolemisen jälkeen feidasin illan treffit kauniisti rumalla tekosyyllä, ja pakotin kaikilla mahdollisilla syyllistämiskeinoilla Vakkarit ulos. Koska kommunikaatio tietyn kanssa oli tänään taantunut luolamiestasoa alemmaksi, olivat Muorin näkökulmat tarpeen. Kovaa ja raakaa rytinää oikeastaan, mutta sen lähemmäksi todellisuutta en tässä tilassa ikinä pääse. Vaikka se viaton kaikenselvittelijä sisälläni odotti kotiinpääsyä unohtuneen puhelimen perään, niin todellisuus karaisi palopuheiden päälle: ei siellä luurissa todellakaan mitään selvittelyä ollut, ei edes huonoa omatuntoa.

Joni Mitchellin levyt on jo kuunneltu ja opittu - se vitun musta katti ei ole kaukana tästä todellisuudesta.

Wicked

Ja vitut.

Kärvisteltyäni neljän seinän sisällä kaksi päivää omissa tunnemössöissäni viimeisetkin hyvän olon tunteet katosivat suhteellisen järjestelmällisesti. Hajotin päätäni ensin unettomalla pyörimisyöllä, ja aamulla raahasin itseni kahvilaan maailmanhistorian typerimmän tenttikirjan kanssa (teksti oli niin huonoa, että oksetti, oikeasti). Käväisin myös duunissa ja törmäsin tietysti Terroristiin (=uusi lempinimi kiitokseksi järkeni, tunteideni ja moraalini terrorisoimisesta). Ja vaikka olin psyykannut itseni olemaan normaali ja kiva ja hauska, niin vastaanotto oli lähestulkoon välinpitämätön. Jotenkin vähän loukkasi, vaikka kai se oli arvattavissa. Jos on kuitenkin irronnut lähes selvinpäinkin niin paljon läppää siitä, miten puhutaan pian asiat kunnolla läpi ja pyritään töissä olemaan toisillemme normaaleja, niin on outoa jos toinen vetäytyy täysin tavoittamattomiin ja on jopa epätavallisen viileä. Ensin pelataan aikuisten pelejä ja sitten heittäydytään lapsellisiksi. Tai oikeastaan toisten päin - lapset leikkivät vähän kiellettyjä ja sitten tuleekin vastaan aikuisten arki. Ja minähän tässä olen se pikkutyttö. Tältä kai tuntuu olla jonkun "morkkiksen syy".

Enkä oikeasti osaa edellenkään olla vihainen, olen vain aivan paskana siitä, että kaikki mitä ajattelen ja toivon siitä kaikista oikeimman tuntuisesta ihmisestä, on väärin.

Enkelten kaupunki

Hämmentävää.

Heräsin äsken hyvään fiilikseen, vaikka eilinen tavallaan oli täysi menetys. Sain niin paljon sitä mitä olen kaivannut. Jokin tuntui. Viimeisen päivityksen jälkeen tekstareita sateli vielä useampi, eikä se ollut mitään avautumistilitystä vaan puhdasta flirttiä ja söpöilyä. Eli illan päättäneen Suuren Keskustelun painoarvo laimeni huomattavasti. Tavallaan en voi odottaa yhtään mitään, mutta tiedän jotenkin, ettei tilanne välttämättä lopu tähän. Ja jos otan kaiken yhtä positiivisesti vielä parin päivän päästä, niin voisin kuvitella työssäviihtyvyyteni kasvavan huippuunsa.

Tunnoton

Ja ekaa kertaa mennään näin, että typerät mielikuvani ovatkin olleet molemminpuolisia ja tunteet konkretisoituivatkin todellisiksi. "Meidän small talk oli ohitettu jo siinä vaiheessa, kun kaadoin ne gintonicit sun syliin pari vuotta sitten." Ja koko iltana vitun monta kaatumista toistemme syleihin, salapussailua joka kulmassa, aivan kuin kukaan ei muka tajuaisi missä mennään. Metrikaupalla katumista ja lopulta erkanemista. Ja silti aina palaamista lähelle. Viimeinen keskustelu sai aikaan tyhjän olon: tämä ei johda mihinkään.

"Mä haluan niin helvetisti tulla sun luokse tänä yönä, mutta mä en voi. En tänä yönä, enkä koskaan muulloinkaan. Suutu mulle edes vähäsen."
"En mä osaa olla vihainen, vain helvetin surullinen. Mutta kerro mulle, ootko sä tyytyväinen vai puhtaasti onnellinen?"
*Silmiinkatselua ja vaivaantumista*
"Mä en vastaa tohon."
"Eli sä olet onnellinen."
"Niin kai."
"Siinä tapauksessa mä olen onnellinen sun puolesta ja lähden nyt."

Kaksi minuuttia heikkoa holtittomuutta ja puhelin piippasi. Käydään tämä ainakin jälkeenpäin läpi. On kuulemma meistä molemmista kiinni, ei vain hänestä. Täällä päässä ovat kuitenkin vain omat tunteeni pelissä, siellä koko saakutin kuvio.

Ainakin se on ollut jotain todellista.

D-Day

Olen suhteellisen kauhuissani. Henkinen vuoristorata on vatvonut koko viikon ja tuntuu idioottimaiselta yrittää aloittaa peliä, jossa kaikki ovat lopulta häviäjiä. Miksi, miksi ajankaan itseäni näihin tilanteisiin.

Ja tarkoituksena olisi siis pitää hauskaa.