...ja sanoimme toisillemme R-lauseen. Se ei ollut ylitsevuotavaa siirappia tai suunniteltua juhlapuhetta, vain pari sanaa ja ihan käsittämätön onnellisuuden läikähdys. Oikeastaan sen sanominen tuntui samalta kuin hyppy jääkylmään mereen, jonka jälkeen huomaakin veteen jouduttuaan sen olevan lämmintä ja kannattelevaa.
Syksyn suurin oppitunti on ollut oppia kärsivällisemmäksi ja sitä harjoittelen varmasti lopun elämääni, mutta verrattuna aiempaan hötkyilyyni olen tainnut sisäistää edes jotain. Ei se nyt alituista viilipyttytilaa tarkoita, mutta pahimmat heilahtelut ovat olleet pehmeämpiä kuin aiemmin ja tietyissä kriittisissä tilanteissa olen pitänyt pääni, jopa nenä aavistuksen verran pystyssä päätöksen tehoa korostaakseni.
Kerrankin olen tehnyt oikeita valintoja, saavuttanut jotain vilpittömän kaunista ja hyvää. Sellaisesta asiasta sietääkin olla ylpeä, vaikka joku leimaisikin pystynokaksi. Ei elämä ole alituista kilpailua, ei siinä ole kaikkea saavaa lopullista voittajaa - ei rakkaudessa, työssä tai ystävyydessä - siksi en käsitä tiettyä nokittelua. Jos haluan jonkun kanssa näistä aihepiireistä kamppailla niin se joku on satavarmasti minä itse.
Eilinen vapaapäivä oli paras irtiotto arjesta moneen viikkoon ja sen voimalla aion jaksaa luovia jouluhärdellin lävitse. Aatto menee vielä nollatessa äidin kanssa, mutta sen jälkeen pitää sosialisoitua uusperheen joulunviettoon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
<3
Lähetä kommentti