Tänään on sellainen päivä, että päätän tai teen sitten mitä tahansa niin kaikki tuntuu yhtälailla paskalta.
Kohtasin Sinatran baarissa toissailtana duunikinkereiden jälkeen pikkutunneilla. Olin jo teilannut deittiehdotuksen kerran, mutta päätin lopulta tavata misterin ihan välienselvittämismielessä. Vedin henkiset suojamuurit tiukasti ylle, mutta hetken vittuilun ja kiukuttelun jälkeen tutut silmät katsoivat kysyvän tiukasti omiani, ja hän totesi vain tyynesti: "Nyt loppui tuollainen. Sä et ole tuollainen oikeasti."
Kerroin sille lopulta uudesta Sankarista, joka ei osaa päättää mitä haluaa, ja jonka takia yritän olla jälleen fiksu, kiltti ja odottava kunnon tyttö. Sinatra ymmärsi, tsemppasi peräti, ja lähetti huolehtivaisen viestin kotiin päästyäni. Olin heikko, tietämätön ja ulalla, enkä nähnyt mitään syytä miksi olisin alkanut enää esittää jotain kaikkitietävää ja kypsää aikuista - eiköhän se jo tiedä tässä vaiheessa minkä kanssa on leikkinyt.
Miten voi olla sellaisen suolaisen eron maku koko ajan suussa vaikka ei ole missään vaiheessa edes sitoutunut kehenkään? Kuten olen ennenkin huomannut, emotionaalinen ja flegmaattinen itseinho lientyy helpoiten lietsomalla kivenkovaa kunnianhimoa; sisäänrakennettu menestymispaine tekee sen, että tunnemaailman ollessa liian hallitseva on pakko keksiä jotain suoritettavaa ja voitettavaa konkreettisen maailman puolelta.
Närästää tämä tilanne siihen malliin, että olen melko varma Sankarin teilaavan minut viikon kuluttua lopullisesti. Sitten voinkin jatkaa yksinäni rauhassa tätä suurta Miss Skepsis -showta ja rykäistä sen 36-tuntisen projektiduuniviikonlopun tavallisen työviikon päälle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti