Eiliset deitit Sankarin kanssa olivat niin platoniset ja kaverilliset, että jopa lounastreffit mummoni kanssa ovat keskimäärin kuumempia. Leffan jälkeen menimme nätisti syömään ja erosimme eri takseille, se rutisti lyhyesti ja sanoi klassisen: "Soitetaan!" Ei puheita siitä, että jätetään homma tähän, muttei myöskään mitään sopimuksia seuraavasta tapaamisesta.
Päästyäni himaan toivoin, että olisi tuntunut edes vähän joltain. Todella onnelliselta tai vähän surulliselta siitä, etteivät asiat mennetkään putkeen. Epävarmuus on ehdottomasti inhottavinta - moni asia on natsannut tässä niin hyvin, mutta vaikuttaa pahasti siltä, että se tärkein on silti puuttunut.
Alun pitäisi olla sitä ihaninta pöljäilyä ja järjetöntä tunteenpaloa, ei tällaista junnaamista ja takapakkia. Mutta se on ainakin selvää, että minä en soita ensin enkä odota tältä jutulta enää tosissani mitään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti