Näin se taisi mennä:
"Ainoa neitseellinen puoleni on, että vedän satunnaiset tupakkani poskareina."
Ratkaisin päätähajottavan huomis- ja tulevaisuusahdistukseni järjestämällä räjähdyspisteiseen kalenteriini vapaaillan, ja siirryimme työpäivän jälkeen vakkarien kanssa Vakkarin kautta spontaanisti laulamaan karaokea. Isosiskon kanssa tulkitseminen oli mitä mainiointa, ja Hippimuorin ymmärrys tunne- ja miesoikkujani kohtaan vieritti vuoria omatunnolta: Muori on kuitenkin ollut minulle viimeisen vuoden aikana kymmenen kertaa enemmän isähahmo, mitä oma isäni on kymmeneen vuoteen minulle ollut.
On jotenkin paljon helpompi uskoa johonkin universaaliin ylempään voimaan, kuin luottaa siihen, että miesten kanssa tulisi puhuttua keskinäiset tunneasiat lävitse jälkeenpäin. Tämä jos mikä on Terroristin, isäni ja vastaavien ansiota.
Mutta eihän kukaan laita tilille tekojani tai kirjoita mistään henkisistä vaatimuksistani kuitteja: ne ovat täysin oman napani dilemmoja, ainakin niin pitkään kun pystyn elämään itse niiden kanssa. Tänäänkään en itke.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti