Dorianna ja luonto

Kevät koittaa ja jokavuotiset kaverini ovat tehneet paluun. Ihanaa!

Taustat:

Olin varhaisteininä kiinteistöfirmassa kesäapurina, eli siivosin lähiöostoskeskuksien parkkipaikkoja ja pihoja joka aamu kukonpierun aikaan. Kesäkuu oli myös noiden maailman uljaimpien lintujen, HARMAALOKKIEN, parasta pesimäaikaa. Koska siivousreittini oli valitettavasti lokinpesän välittömässä läheisyydessä, otti äidinvaistostaan sekaisin mennyt innokas lokkiemo minut silmätikukseen. Joka aamu tuo hurmaava eläin huusi ja uhitteli, kunnes päätti lopulta nokkaista päähäni kiinni. Tukkaa lähti irti ja verta tuli ja Dorianna -15v. itki kuin syöty. Kaikki kun olivat sanoneet, etteivät ne sentään kiinni käy vaikka näyttelevätkin pelottavia.

Ja niin sain ainoan fobiani.

Oli erityisen miellyttävää huomata pari kesää sitten, että rakkaan merenrantalähiössä sijaitsevan kotitaloni katolle pesii joka vuosi kiljuva siipiveikkopariskunta. Sisään kun pääsee vain yhtä reittiä. Kyllä ne uikuttavat pienet Lenni Lokinpoikaset ovat ihan söpöjä, mutta kun ne asettuvat usein makoilemaan siihen ainoan sisäänkäynnin eteen: oma aivotoiminta nollaantuu ja pulssi nousee tuhansiin, kun äitilokki läpsyttelee siipiään suoraan pään yläpuolella.

Joten kevään ja kesän mittaan saatte kuulla varmasti hysteriaani ja tuoreita lokkihavantoja Länsi-Helsingistä. Tänään herra isälokki kävi herra fasaanin kimppuun ja kiljunta haki kauhuleffoista vertaistaan.

(Uusi profiilikuva luontodokumentoinnin kunniaksi: Hitchcockin mestariteos kertoi aikoinaan kaiken.)