Better

Tiptop, nyt se on ajaksi X ohitse. Dokaaminen nimittäin. Vedin sellaiset överikännit perjantaina, että poden darraa kolmatta päivää. Vaikka fyysiset oireet alkoivat helpottaa eilen illalla, on päänsisäinen morkkis vielä aika ruhtinaallinen.

Eikä se oikeastaan johdu siitä, että olisin tehnyt mitään erityisen typerää - Ronjan ja Sankarin mukaan puhelin mukavia ja olin muutenkin suhteellisen oma itseni. Paitsi aivan kaatokännissä. Kotiin päästyäni sammuin pariksi tunniksi ja syleiltyäni aamulla tunnin vessanpyttyä ennen töihin lähtöä oli niin alhainen olo, etten todellakaan halua kokea sitä nöyryyttä enää tällä vuosikymmenellä.

Aamulla meinasi muuttua itkuksi, kun nousin väärällä jalalla ja käsitimme Sankarin kanssa toisiamme enemmän tai vähemmän väärin. Äsken tunnin puhelimessa höpöteltyämme mieleltä vieri kiviröykkiöitä, kun tajusin miten vähän kinalla lopulta oli merkitystä, etenkin kun olemme molemmat aika lyhytvihaisia.

Ei tämä ole ikuista prinsessahattaraa, mutta itseasiassa yhteiseksi muovautuva arki tuntuu paljon enemmältä. Aidommalta. Omalta elämältä juuri sellaisena kuin haluan sitä elää.

Rähmää

Mitä tuo tuollainenkin on, että ensin tuppaa nättiä sunnuntaista kevätaurinkoa ja heti seuraavana aamuna rähmii lunta taivaan täydeltä? Olen ollut tässä viimeiset kolme kuukautta sillä kannalla, että jos ei kerran tullut jouluksi lunta niin jääköön tulematta kokonaan. Himoitsen jo nyt uusia luvattoman kalliita tennareita, mutta olen antanut itselleni luvan ostaa ne vasta lumien sulettua. En kuitenkaan malttaisi olla pitämättä niitä ja tuolla loskamössössä turmelisin ne kuitenkin jo ennen kesää.

Kesä. Mmmmmmmm.

Jyrsijä

Perjantai-illan tiskirättiolo. Kaikilla on varmasti bileet, hauskaa ja paras meininki mitä ikinä, juuri nyt kun minä kökin kotona. Tällä tunteella ei ole tietenkään mitään tarttumapintaa todellisuuteen, mutta kyllä se silti järsii mieltä terävähampaisen hamsterin tavoin.

Mutta! Huomenna töitä, sen jälkeen iltapalaveri. Ei auta.


Sqviik.

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan

Olen ollut viime aikoina liian kiireinen ja hyväuninen päivitelläkseni kotioloissa blogia, joten on päässyt vähän unohtumaan koko Dorianna. Noh, pitänee vähän tässäkin taas rutinoitua.

Pelkään vähän rakentaneeni onneni hatarasti vain yhden ihmisen varaan. Suhteessa ei ole mitään kummempia ongelmia, pidän Sankarista edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, syvemmin vain. Takaraivossa kuitenkin huutaa se ajatus siitä, että mitä jos se sankarilinnoitus romahtaisi yllättäen ja olisin aivan tyhjän päällä. Ajatuksen varjolla olen keksinyt itselleni kaikennäköistä aktiviteettia arjen perusrientojen päälle: ilmoittauduin täysin impulsiivisesti hetken mielijohteesta joogakurssille ja aloitin pänttäämisen viikkojen päästä olevaan tenttiin. Olen päässyt tänä vuonna suorittamisen noidankehästä irti, mutta nyt yritän päästä siihen takaisin saadakseni muutakin sisältöä elämään kuin parisuhteellisuuteni.

Miettiessäni asioita jotka tekivät minut ennen Sankaria onnelliseksi tulen lähinnä surulliseksi tai alan potea etovaa itseinhoa.