Tämä joulunajan tasaisesti ruokittu täyttöporsas palasi tänään tapanina vihdoin haisemasta äidin sohvalta ja suuntasi rantaviivalle. Ai että mikä olo kunnon hikilenkin jälkeen.
Muutenkin mieli on kuin kristallipallo ja Sankarikin palaa parin päivän päästä landelta.
perjantai 26. joulukuuta 2008
torstai 25. joulukuuta 2008
Tulkoon valtava pauhu tai suuri hiljaisuus
Kaksi päivää hiljaisuudessa vietettyäni aloin hahmottaa mikä on turhaa ja mikä tärkeää; mistä aion pitää terävillä hampailla kiinni ja mistä voin päästää irti. Miksi nielisin toistuvasti toisten oikkuja, etenkään jos en ole niitä "ongelmia" millään lailla aiheuttanut.
Minullakin on rajani ja nyt olen vain väsynyt ymmärtämään. Haluan pitää sen aidon ja vilpittömän lähelläni ja sanoutua irti typerästä draamasta ja alituisesta ailahtelusta.
Joulumieltä kaikille! Dorianna meinaa syödä nyt mukavan kinkku-sinappi-voileivän...
Minullakin on rajani ja nyt olen vain väsynyt ymmärtämään. Haluan pitää sen aidon ja vilpittömän lähelläni ja sanoutua irti typerästä draamasta ja alituisesta ailahtelusta.
Joulumieltä kaikille! Dorianna meinaa syödä nyt mukavan kinkku-sinappi-voileivän...
maanantai 22. joulukuuta 2008
Kolme yötä jouluun oli...
...ja sanoimme toisillemme R-lauseen. Se ei ollut ylitsevuotavaa siirappia tai suunniteltua juhlapuhetta, vain pari sanaa ja ihan käsittämätön onnellisuuden läikähdys. Oikeastaan sen sanominen tuntui samalta kuin hyppy jääkylmään mereen, jonka jälkeen huomaakin veteen jouduttuaan sen olevan lämmintä ja kannattelevaa.
Syksyn suurin oppitunti on ollut oppia kärsivällisemmäksi ja sitä harjoittelen varmasti lopun elämääni, mutta verrattuna aiempaan hötkyilyyni olen tainnut sisäistää edes jotain. Ei se nyt alituista viilipyttytilaa tarkoita, mutta pahimmat heilahtelut ovat olleet pehmeämpiä kuin aiemmin ja tietyissä kriittisissä tilanteissa olen pitänyt pääni, jopa nenä aavistuksen verran pystyssä päätöksen tehoa korostaakseni.
Kerrankin olen tehnyt oikeita valintoja, saavuttanut jotain vilpittömän kaunista ja hyvää. Sellaisesta asiasta sietääkin olla ylpeä, vaikka joku leimaisikin pystynokaksi. Ei elämä ole alituista kilpailua, ei siinä ole kaikkea saavaa lopullista voittajaa - ei rakkaudessa, työssä tai ystävyydessä - siksi en käsitä tiettyä nokittelua. Jos haluan jonkun kanssa näistä aihepiireistä kamppailla niin se joku on satavarmasti minä itse.
Eilinen vapaapäivä oli paras irtiotto arjesta moneen viikkoon ja sen voimalla aion jaksaa luovia jouluhärdellin lävitse. Aatto menee vielä nollatessa äidin kanssa, mutta sen jälkeen pitää sosialisoitua uusperheen joulunviettoon.
Syksyn suurin oppitunti on ollut oppia kärsivällisemmäksi ja sitä harjoittelen varmasti lopun elämääni, mutta verrattuna aiempaan hötkyilyyni olen tainnut sisäistää edes jotain. Ei se nyt alituista viilipyttytilaa tarkoita, mutta pahimmat heilahtelut ovat olleet pehmeämpiä kuin aiemmin ja tietyissä kriittisissä tilanteissa olen pitänyt pääni, jopa nenä aavistuksen verran pystyssä päätöksen tehoa korostaakseni.
Kerrankin olen tehnyt oikeita valintoja, saavuttanut jotain vilpittömän kaunista ja hyvää. Sellaisesta asiasta sietääkin olla ylpeä, vaikka joku leimaisikin pystynokaksi. Ei elämä ole alituista kilpailua, ei siinä ole kaikkea saavaa lopullista voittajaa - ei rakkaudessa, työssä tai ystävyydessä - siksi en käsitä tiettyä nokittelua. Jos haluan jonkun kanssa näistä aihepiireistä kamppailla niin se joku on satavarmasti minä itse.
Eilinen vapaapäivä oli paras irtiotto arjesta moneen viikkoon ja sen voimalla aion jaksaa luovia jouluhärdellin lävitse. Aatto menee vielä nollatessa äidin kanssa, mutta sen jälkeen pitää sosialisoitua uusperheen joulunviettoon.
torstai 18. joulukuuta 2008
Hard Days Night
Kemut olivat onneksi mitä mainioimmat!
Muuta ei sitten kuulukaan kuin pitkiä työpäiviä, iltapalavereita, niskaa nuolevia deadlineja ja jaksamispsyykkausta. Sankari on puhelimen päässä ja aloittelee joululomaansa - pyhät ja välipäivät se on landella ja itse kökin kodin ja työpaikan välillä.
Nyt haluaisin vaan että voisin lomailla samalla lailla kuin joskus lapsuudessa. Lukea jotain 1800-luvun hömppäroskaa, käydä luistelemassa lapsuudenkodin viereisellä järvellä, nukkua spontaanisti päiväunia ja juoda teetä keittokulhon kokoisista kupeista. Kaikkea tervettä ja vanhanaikaista - ei juoksemista palaveritapaksilla puhelin korvalla kahvi kädessä läppäri auki sähköpostit vastaamatta plingplong yötäpäivää jokapäivä.
Yök.
Muuta ei sitten kuulukaan kuin pitkiä työpäiviä, iltapalavereita, niskaa nuolevia deadlineja ja jaksamispsyykkausta. Sankari on puhelimen päässä ja aloittelee joululomaansa - pyhät ja välipäivät se on landella ja itse kökin kodin ja työpaikan välillä.
Nyt haluaisin vaan että voisin lomailla samalla lailla kuin joskus lapsuudessa. Lukea jotain 1800-luvun hömppäroskaa, käydä luistelemassa lapsuudenkodin viereisellä järvellä, nukkua spontaanisti päiväunia ja juoda teetä keittokulhon kokoisista kupeista. Kaikkea tervettä ja vanhanaikaista - ei juoksemista palaveritapaksilla puhelin korvalla kahvi kädessä läppäri auki sähköpostit vastaamatta plingplong yötäpäivää jokapäivä.
Yök.
perjantai 12. joulukuuta 2008
It Doesn't Snow Here
Tilanne neutralisoitui heti kun henkilökohtainen hormonihelvettini helpotti, Sankari palasi maanpinnalle ja kohtasimme vähän yllättäen ja spontaanisti keskustassa. Pikaisella kahvittelulla jouluhälinäisen kaupungin keskellä oli oikeastaan sitä samaa tunnetta kuin joskus ensimmäisillä treffeillä, tosin ilman sitä mahanpohjaa kourivaa jännitystä.
Yritän pitää odotuksia mahdollisimman matalalla huomisia juhlia ajatellen, etten sitten pety jos ei menekään putkeen...
Yritän pitää odotuksia mahdollisimman matalalla huomisia juhlia ajatellen, etten sitten pety jos ei menekään putkeen...
keskiviikko 10. joulukuuta 2008
I’m Talking And Talking, But I Don't Know How To Connect
Sankari matkustelee jälleen aivan jossain muussa ulottuvuudessa eikä ole läsnä missään mitä kanssani tekee. Kyse ei ole siitä ettemmekö tekisi yhdessä juttuja, vaan siitä tavasta miten se katoaa välillä omiin sfääreihinsä muun lomassa. Tavallisesti se kestää sekunteja ja menee ohi samoin tein, mutta tiettyinä ajanjaksoina (kuten nyt) itsestäni tuntuu kuin yrittäisin verellä ja väkivallalla pitää sitä tässä maailmassa kiinni. Ja tätä tapahtuu vain silloin kun olemme kahdestaan, koska muussa seurassa se on aina se sama charmantti ja supliikki seuramies.
Kuvio johtaa omaan epävarmuuteeni, jolloin alan ensinnäkin puhua kahta kauheammin yrittäen normalisoida tilannetta ja toisekseen alan hakea turvaa ja läheisyyttä, koska se poissaolevuus tuntuu ihan ylitsepääsemttömän kurjalta. Koska nämä harvemmin aiheuttavat mitään parannusta toisen toiminnassa, niin oma vastareaktioni on täysi vetäytyminen. Pysyköön sitten siellä jossain, kyllä minäkin osaan olla hiljaa ja tuijottaa seinään.
Ei kaikkea pidä jakaa, kyllä minä tiedän sen. Mutta nyt elän jatkuvasti uskossa, että olen itse toiminut jotenkin väärin Sankaria kohtaan. Onko se iästä johtuva uskottavuuspula, se että itkin lauantaina omaa heikkouttani vai jotain muuta mitä olen tehnyt tai sanonut. Ei sekään voi olettaa, että olen aina vahva ja iloinen. Perusvireeni on toki nykyään suhteellisen positiivinen, kun asiat kerran ovat menneet niin hyvin, mutta ei se ole pysyvä tila. Minäkin olen inhimillinen ja pelkään välillä ihan helvetisti etten riitä Sankarille.
Itkettää ihan kaikki mahdollinen ja eilinen juhlapäivän ilta meni vähän puihin siksi. Syytän osittain PMS:ää omalta osaltani, mutta Sankarin kohdalla en valitettavasti voi. Nyt voin siis kasvattaa mielessäni hilleristä mammuttia ja kohdata misterin vasta lauantaisissa kemuissa, mikä ei ole lainkaan luonnollinen tilanne. Mutta aion silti vetäytyä siihen asti, en uskalla nyt oikein muutakaan. Tiedän että se purkaa asioita tahollaan ja minä itseäni tänne, mutta jotkut asiat pitäisi pystyä puida keskenämme.
"I need you, you want me,
but I don’t know how to connect,
so I disconnect
I disconnect."
Kuvio johtaa omaan epävarmuuteeni, jolloin alan ensinnäkin puhua kahta kauheammin yrittäen normalisoida tilannetta ja toisekseen alan hakea turvaa ja läheisyyttä, koska se poissaolevuus tuntuu ihan ylitsepääsemttömän kurjalta. Koska nämä harvemmin aiheuttavat mitään parannusta toisen toiminnassa, niin oma vastareaktioni on täysi vetäytyminen. Pysyköön sitten siellä jossain, kyllä minäkin osaan olla hiljaa ja tuijottaa seinään.
Ei kaikkea pidä jakaa, kyllä minä tiedän sen. Mutta nyt elän jatkuvasti uskossa, että olen itse toiminut jotenkin väärin Sankaria kohtaan. Onko se iästä johtuva uskottavuuspula, se että itkin lauantaina omaa heikkouttani vai jotain muuta mitä olen tehnyt tai sanonut. Ei sekään voi olettaa, että olen aina vahva ja iloinen. Perusvireeni on toki nykyään suhteellisen positiivinen, kun asiat kerran ovat menneet niin hyvin, mutta ei se ole pysyvä tila. Minäkin olen inhimillinen ja pelkään välillä ihan helvetisti etten riitä Sankarille.
Itkettää ihan kaikki mahdollinen ja eilinen juhlapäivän ilta meni vähän puihin siksi. Syytän osittain PMS:ää omalta osaltani, mutta Sankarin kohdalla en valitettavasti voi. Nyt voin siis kasvattaa mielessäni hilleristä mammuttia ja kohdata misterin vasta lauantaisissa kemuissa, mikä ei ole lainkaan luonnollinen tilanne. Mutta aion silti vetäytyä siihen asti, en uskalla nyt oikein muutakaan. Tiedän että se purkaa asioita tahollaan ja minä itseäni tänne, mutta jotkut asiat pitäisi pystyä puida keskenämme.
"I need you, you want me,
but I don’t know how to connect,
so I disconnect
I disconnect."
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Väsynyt itsepäisyyspäivä
Kiertue peruuntui omalta osaltani, kun kuumetauti iski toissailtana. Nyt on vilunväreistä ja räästä huolimatta helpottunut olo, varsinkin kun sain delegoitua melko kivuttomasti osuuteni toisille.
Pieni väärinymmärrys Sankarin kanssa kirpaisi äsken hieman, varsinkin kun olen kipeä, väsynyt ja yksinäinen kotonani. Mutta nyt se suojamuuri oli oman heikon fiiliksen takia alhaalla, ja ensimmäistä kertaa itkin misterin nähden.
Kyllä tämä on jatkuvaa oppimista, mutta en silti vaihtaisi tätä mihinkään muuhun.
Pieni väärinymmärrys Sankarin kanssa kirpaisi äsken hieman, varsinkin kun olen kipeä, väsynyt ja yksinäinen kotonani. Mutta nyt se suojamuuri oli oman heikon fiiliksen takia alhaalla, ja ensimmäistä kertaa itkin misterin nähden.
Kyllä tämä on jatkuvaa oppimista, mutta en silti vaihtaisi tätä mihinkään muuhun.
perjantai 5. joulukuuta 2008
Sisar Hento Valkoinen
Terroristilla ei ole enää mitään sijaa nykyisessä elämässäni, mutta viime vuosien pikkujoulutraditiodraamojen jälkeen sallin itselleni sen, että huomisiin kemuihin osallistuminen tuntuu sentään itsestä vähän oudolta.
Sankari on tosi kipeä ja tuntuu ihan tajuttoman kurjalta lähteä ensi viikoksi taas kokonaan pois. Nyt haluaisin vaan juottaa sille kotona teetä, lukea ääneen ja ottaa itsekin samalla iisisti - tienpäällä istuminen ei kiinnosta nyt tippaakaan.
Huomenna voin tosin bilettää ainakin sen kunniaksi, että koko syksyn väkerretty kirjallinen työ on vihdoin ja viimein valmis ja poissa käsistäni.
Sankari on tosi kipeä ja tuntuu ihan tajuttoman kurjalta lähteä ensi viikoksi taas kokonaan pois. Nyt haluaisin vaan juottaa sille kotona teetä, lukea ääneen ja ottaa itsekin samalla iisisti - tienpäällä istuminen ei kiinnosta nyt tippaakaan.
Huomenna voin tosin bilettää ainakin sen kunniaksi, että koko syksyn väkerretty kirjallinen työ on vihdoin ja viimein valmis ja poissa käsistäni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
