Coming Home

Reissu teki hyvää, vaikken ehtinyt hirveästi irroittautua työjutuista ja roikuin tunnin päivässä hostellin koneella sähköposteja hoidellen. Muuten matka meni iisisti touhuten: kaksi teatterikäyntiä, yksi upea konsertti, Visan armotonta pahoinpitelyä, kävelyä enemmän tai vähemmän päämäärättömästi ympäriinsä Ronjan kanssa ja istuskelua kahviloissa kirjan ja tajuttoman hyvien erikoiskahvien ääressä. Olen myös ostanut elämäni tarpeiksi kaikkea Audrey Hepburn -krääsää: yksiöstäni löytyy tällä hetkellä kymmenisen Audrey-aiheista sisustuselementtiä. Jos ikinä tulen jakamaan asuntoni kenenkään muun kanssa niin joudun taatusti luopumaan tästä neitiroinasta.

Kotiin oli sanoinkuvaamattoman ihana tulla - yleensä masennun Helsinki-Vantaan lähestyessä, mutta nyt oli ihan yhtä kiva palata kuin lähteäkin. Mikään ei ollut muuttunut lunta ja merirosvoa muistuttavan Sankarin kasvattamaa partaa lukuunottamatta.

Nyt on vähän siinä rajoilla olenko minäkin tulossa kipeäksi. Päänsärkyisenä ja aavistuksen kuumeisena järjestelin aamulla tästä päivästä etäpäivän ja nyt olen pyörittänyt kiertuehärdelliä verkkareissa ja villapaidassa läppärin kanssa sängyllä maaten ja puhelin korvalla. Joulun kunniaksi huomenna on ihana pidennetty lauantaityövuoro ja sunnuntainakin on töitä, joten ei nyt olisi minkäänlaista varaa sairastua enempää.

Odotan vain että olisi joulukuun puoliväli, kiertue olisi ohi ja syksyn opinnot pulkassa. Edes päivätyö ei ketuta silloin, kun illat ovat vapaita.

Travellin'

Tämä lähtisi nyt viikoksi pois latautumaan ja inspiroitumaan!

(No okei, viimeistään perjantaina nettikahvilaan, ei tätä projektia voikaan jättää hekteksikään oman onnensa nojaan...)

Ever Since I Was Little It Looked Like Fun

Viime alkuviikon lyhyen notkahduksen jälkeen on jälleen pyyhkinyt mainiosti. Ensimmäisen konfliktimme - joka ei edes suoranaisesti liittynyt keskeisiin väleihimme - mentyä ohitse olin varpaillani kaiken toimintani kanssa, niin sanojen kuin yleisen olemisenkin. Typerää sinänsä, sillä kun eilen illalla olin rohkean rämäpäisesti täysin oma itseni ilman sievistelyä tai liiallista sankarinpalvontaa, räjähtivät kemiat aivan uusiin sfääreihin.

Aamulla Sankarin kainalossa maatessani tajusin, että ensimmäistä kertaa joku muu asia on minulle paljon tärkeämpi kuin oma mielivaltainen vapauteni. Sankari ei sanonut "älä mene" vaan "tule ehjänä takaisin". Pidän huolen siitä etten toista niitä vanhoja virheitäni enää kertaakaan ja tältä reissulta myös haluan palata kotiin.

Ja nämäkin vielä:

-Olen laihtunut 8kg viime elokuusta!
-Se paskamainen työprojekti on vihdoin myyty, ja seuraava rykäys sen eteen täytyy nähdä vasta joulukuussa!
-Siisti koti, vihdoin!
-Viikoksi yksin ulkomaahan ylihuomenna! Näen Ronjaa!

Tämä elämä oli sittenkin aika hiton hyvä valinta.

Jonkun pikkuinen

Mä tiesin tämän.

Asiat puhuttiin ja puitiin ja hetkeksi helpottikin, mutta kolme tuntia kuumenneen luurin pudottua putosi myös viimeinenkin itsehillintäni. Kyllä se suhde kestää ja kärsii tällaiset, mutta oman epävarmuuteni takia otan kaiken niin vitun henkilökohtaisesti. Voin sanoa järkeviä sanoja, ymmärtääkin, ja silti tuntuu siltä että olen tässä kuviossa turha statisti.

Kulta, kyllä on yksi asia mitä en pysty edessäsi tekemään. Itkemään.

"Silloilla tuulee, lämpö painuu nollaan, katsokaa tänne nainen ei pysy jaloillaan, mul on kylmä, mullon vaikee olla ja mä teen ihan mitä vaan."

Ex-Files

Mitä vähemmän minä tiedän Sankarin naismenneisyydestä sitä parempi - ja aivan sama toistenpäin. Niitä kansioita ei tarvitse läväytellä auki koko ajan tai leyhytellä detaljeita ympäriinsä. En tarkoita etteikö minua kiinnostaisi: ongelma on siinä, että alan kieriskellä yksityiskohdissa ja vertaan itseäni alituiseen niihin toisiin. Tämän kaiken vältän parhaiten tietämällä mahdollisimman vähän mistään.

Sankari sattui kohtaamaan eksänsä perjantai-iltana juuri kun minä pelleilin lavalla parinsadan silmäparin edessä. Koko show'n oltua ohi poissa tolaltaan oleva Sankari änkkäsi minulle miten se on aivan sekaisin ja lukossa, sen eksä on mennyt pari viikkoa sitten naimisiin ja sillä on koira ja ihana koti ja blaablaablaa.

Naisellinen pikkupiru huusi pääni sisällä että "MITÄVÄLIÄSILLÄONSULLE, te erositte tuhat vuotta sitten, totta kai se on jatkanut elämäänsä niin kuin sinäkin", mutta koska tiedän ajatusteni ja tunteideni olevan täysin naurettavia, lapsellisia ja juontuvan omasta epävarmuudestani, en tietenkään sanonut yhtään mitään vaan nyökkäilin lammasmaisesti ja hymyilin mahdollisimman ymmärtäväisesti.

Ja sitten tämän välikohtauksen jälkeen olikin todella kivaa joutua suoraan siihen sosiaaliseen lässynlässynläähään: "Ai kun te ootte upea pari ja onpa ihana ja komea mies ja miten te nyt tapasittekaan ja ah voih kun on romanttista..."

Taksissa istuessa väsytti ja vitutti eikä kumpikaan oikein sanonut mitään - se ei osannut puhua, minä en osannut kuunnella. Kampaus painoi ja silmämeikki kutitti, halusin vain omaan kotiini, villasukat ja unetonta unta.

Lauantai-ilta onneksi neutralisoi tilannetta, keikka oli upea ja meillä oli vilpittömästi hauskaa. Tiedän, että vain tällä nykyisellä tilanteella on oikeasti merkitystä ja väliä, me olemme yhdessä ja siinä kaikki. Enkä ikinä sanoisi sille näistä ajatuksista, koska sitten paljastaisin sen oman typerän riittämättömyyden tunteeni ja heikkouteni.

Kauneus koskettaa - rumuus sitten sattuu vai?

Tursaspäivä from hell vaihteeksi: yritän ajatuksen voimalla särkeä peilejä kävellessäni ohi, mikään vaate ei istu ja tukka näyttää linnunpelättimen ja koiranoksennuksen risteymältä. Kesästä on pudonnut kuusi kiloa mutta se ei näy tasan missään.

Mutta eihän se vielä mitään! Huomenna pääsen ihan isolle lavalle toimittamaan ehkä maailmanhistorian turhinta keikistelypestiä! Jos näyttää hormonipäissään hevosen peräpäältä niin pitäisi osata ajoissa kieltäytyä kyseenalaisesta kunniasta joutua ihmislauman silmätikuksi.

Yyyh ja buuh.

Meillä on kahdestaan täydellistä, mutta...

tämä ympäristön mielenkiinto alkaa paikoitellen uuvuttaa. Piiri on niin tajuttoman pieni ja jotenkin suhde on herättänyt sen sisällä kohtuuttoman paljon huomiota. Tietysti kaikki suurenee omassa päässäni, koska olen saanut liikaa Naamakirjaviestejä "MITÄMITÄMITÄ"-tyyppisillä otsikoilla. Sankari suhtautuu tähän todella luontevasti olemalla rehellinen oma itsensä välttäen silti yksityiskohdilla mässäilyn, mutta itseäni alkaa helposti ahdistaa puolituttujen utelut. Tottakai olen edelleen sairaan onnellinen, mutta alemmuudentuntoni Sankaria kohtaan korostuu aina jos joku ihmettelee kulmiaan kohotellen miten ihanan miehen olenkaan saanut.

Sillä on kuitenkin nimensä mukaisesti sankarin elkeet ja kultainen kakkulapio suussa, ja pelkään olevani sille lopulta täysin riittämätön. Tietystikään en pysty olemaan objektiivinen, mutta välillä mietin että sen kuuluisi siinä kaikessa täydellisyydessään seurustella jonkun omankaltaisensa A-luokan amatsoonisankarittaren kanssa.

Ja tämä lopputulos X saadaan kaavalla (a + b + c = X), kun
a = huono itsetunto
b = juoruilevat ja kateelliset kyylä-ämmät
c = oma tottumattomuus tällaiseen onneen