Sut kuulen, sut nään

Syksy vilisee silmissä ennätysvauhtia ja tekemättömien asioiden lista varjostaa muuten niin aurinkoista arkea. Majailen alituiseen Sankarilassa, ja kummankin puheissa vilisee salakavala "me". Tänään minä jäin Hesarin ja aamukahvin kanssa sänkyyn, kun Sankari lähti juoksemaan kylmään ulkoilmaan - voisin elää pelkästään näitä täydellisiä aamuja.

Toki kuvittelen akuankkamaisesti, että nyt on sattunut kertakaikkisen liian hyvä tuuri ja kohta maailma vetää maton alta. Mutta tällä kertaa minä en sössi tätä onneani, en. Se myönsi ottaneensa riskin nuoruuteni kanssa, miten mahdollista onkaan, että mieleni muuttuu seuraavien vuosien aikana. Onhan siinä vissi pointti - minä aion elää opiskeluaikani kuten olen suunnitellut Sankarista huolimatta, lähteä ensi vuonna ulkomaahan, tehdä kaiken kuten itse parhaaksi näen. Ja tottakai on mahdollista, että mieleni muuttuu - jos kuitenkin olisin sen verran kasvanut, etten tekisi mitään päätöksiä missään asiassa yhtä impulsiivisesti ja lapsellisesti kuin aiemmin.

So Why, So Sad

Sairas maailma. Karmivinta eilisessä oli, että päivän (media)kulku oli jo niin tutun tuntuinen - siitä edellisestä tragediasta on vasta niin vähän aikaa. Lehtiretostelu on jotenkin niin kaksijakoista, esimerkiksi Hesarin nettisivun: "Olitko paikalla? Lähetä kuva!" tuntui erityisen mauttomalta ja sairaalta.

Olisiko kunnalisvaaliteema tällä kertaa rahoituksen laittaminen sinne nuorten mielenterveyspuolelle?

Ei enää mitään verovähennyksiä tähän helvettiin, kiitos.

CNN:
"Finland enjoys a strong tradition of hunting and has a high proportion of gun ownership, with 2 million firearms owned in a nation of 5 million people."

Hyi saatana.

Sankaritar

Aivojen tilalla on siirappia ja korvien välistä löytyy pumpulia ja hattaraa.

Ei nyt mitään "alaksäolee"-keskustelua sentään, mutta kyllä se termi tyttöystävä pehmensi viimeisetkin järjen rippeeni.

Katsotaan milloin kykenen muodostamaan selviä havaintoja mistään itseäni ympäröivästä ärsykkeestä.

Pehmustettu syksy

Vietin viikonvaihteen Sankarilassa ja nyt pitäisi jollain ilveellä tottua arkeen ja omaan kotiin. Ja siivota. Flunssan helpotuttua uskalsin jo lähteä lenkkipolulle ja muutenkin tuntuu pitkästä aikaa todella "terveeltä" - kesän lopulla aloitettu dieetti tepsii (eikä edes vituta) ja viime kuukauden alkkistelunkin jälkeen maksa on saanut vähän levättyä.

Launtaina olivat siis varsin juhlavat deitit, mutta sunnuntai vei rauhallisessa välittömyydessään voiton - aamukahvia sängyssä, iltapäiväkävely lähiössä, tallentavan digiboksin antia, minä Hesarin ääressä ja Sankari keittiössä kokkaamassa. Villasukkia, villapaitoja, leffa ja lämpöä. Olen usein karttanut juuri tällaisia överimukavia kotileikkihenkisiä idyllejä, mutta nyt jokin jossain oli taitanut naksahtaa. Ehkä juuri siksi, ettei tarvinnut koko ajan velloa siinä ällösöpössä toisen palvonnassa vaan pystyi oikeasti keskustelemaan fiksuja ja pitämään hauskaa. Sillä on oma elämä ja kuviot, ja se on hiton hyvä juttu.

Oma historia alkaa valitettavasti tökkiä itseä urakalla siinä vaiheessa, kun joku jolla on todella väliä alkaa kysellä siitä. Tiedän niin joutuvani jossain vaiheessa kuseen Sankarin ilmiömäisen hyvän muistin takia - ei niin että olisin joutunut sepittämään sille mitään, mutta näiden piirien leikeissä on muitakin laulavia osapuolia.

And Then You Kissed Me II

Vau.

Vaikka en usko näihin "Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta" -teorioihin yhtään, voin todeta että sellaiset asiat kuin ihastusmisvauhti ja aikakäsitykset voivat olla samassa suhteessa ihan jostain universumin toisilta laidoilta.

Ehkä se on tämän mullekaikkihetinyt-sukupolven asenne, joka on vienyt minut tähän jatkuvaan kärsimättömyyden ja impulsiivisuuden illuusioon. Nyt olisi hyvä oppitunti kerrankin katsoa huomista pidemmälle ja hahmottaa kokonaisuuksia.

Yleensä rysähdän johonkin tyyppiin korviani myöten, elän saatananmoisessa univelassa ja sumussa joko epätoivoisen ihastuneena tai sitten muuten vain epätoivoisena, koska en olekaan tarpeeksi ihastunut. Nyt ehdin kyllä joo rysähtää ja elää sumussa, mutta myös jo luovuttaa pari kertaa touhun jumittamisen takia.

Pelkästään ihmisten ilmoille pääseminen tänään viiden päivän sängynpohjalla sairastamisen jälkeen oli luksusta, mutta ilta huipentui kyllä iltakävelyyn keskustapuiston lävitse. Romantiikannälkäiset saavat hakea sosiaalipornonsa jostain muualta, mutta aika ällösöpöt jäähyväiset tuossa äsken jätimme. Ja kuten edeltävistä kappaleista pystyy ehkä rivien välistä päättelemään, sain kuulla olevani tykätty tyttö.

"Mihin meillä olisi valmiissa maailmassa kiire?"

Ei sitten niin mihinkään.

On My Side

Tänään olen niellyt ällötykseen asti wasabitahnaa irroittaakseni keuhkolimaa, nukkunut semmoisen 12h päiväsaikaan ja tuijottanut puoli tuotantokautta Sinkkuelämää dvd:ltä. Aika aivohalvaus olo siis.

Äskeinen puhelu piristi kuitenkin kummasti - tämä nimittäin sai kutsun Sankarilaan leffailemaan, loppuviikosta keikalle ja ensi viikolla balettiin. Aika hyvä saldo yhdelle puhelulle.

Milloin opin sen, että jutut mikä tuntuvat hetkellisesti hyviltä eivät ole sitä välttämättä oikeasti? Ne omat rajat pitäisi piirtää piirun verran selkeämmin, jos haluan tämän systeemin toimivan, muuten tässä käy todella rumasti.

When Was I Last Home?

Nyt voisin olla valmis päästämään siitä tunnekontrollinkahvasta irti, olla oma itseni ja menettää rysäyksellä jos niikseen on käydäkseen.

Olin reilu viikko sitten Sankarin sitoutumiskammopuheenvuoron jälkeen nimittäin valmis heittämään suhteen rippeillä vesilintuparvea, mutta keskiviikkoisen puhelun jälkeen tapahtui täyskäännös. Tilanne on edennyt positiivisen tasaisesti, ja sen suunnalta tipahdelleet puheenvuorot ja eleet ovat olleet vilpittömiä ja ihania.

Mutta silti, miten voi ensin sanoa olevansa ahdistunut ja seuraavassa lauseessa valittaa sitä, etten ole soittanut ja kertoa ikävöineensä minua? Okei, puhelin toimii molemmin päin, mutta ristiriitaiset signaalit ovat saaneet minut ärsyyntymään koko värkistä enkä halua siihen ensimmäisenä taaskaan tarttua.

Katsotaan päivä kerrallaan.